Vieraskolumni

Eikö mahduttaisi kaikki vain saman sateenkaarilipun alle?

Transihmisten oikeudet, jos sellaisista voi edes puhua, ovat samalla tasolla kuin homojen oikeudet vuosia sitten. Me olemme uudet homot, kirjoittaa Kepan vieraskolumnisti Panda Eriksson.
Panda Eriksson
18.12.2017

Suomessa avioliittolaki muuttui 1.3.2017 pitkän ihmisoikeusaktivistien taistelun jälkeen. Ennen sitä Suomi oli elänyt 15 vuotta limbossa, sillä samaa sukupuolta oleva pari oli saanut rekisteröidä suhteensa vuoden 2002 lakimuutoksen jälkeen. ”Rekkari” oli tyytymistä: sen muistamista, että täällä ollaan edelleen kakkosluokan kansalaisia. 

Rekkarissa sai toki perimisoikeudet, mutta sukunimeä ei saanut vaihtaa, eikä ulkoisesta adoptiosta kannattanut unelmoida – puhumattakaan siitä, että rekisteröinti itsessään oli toiseuttava termi.

Tämän vuoden alussa monet saivat pitkään kaipaamansa ylennyksen ”kunnon kansalaisiksi”. Se herätti uudenlaisia kommentteja ja kysymyksiä. ”Nyt on saavutettu tasa-arvo. Rakkaus voittaa. Miksi olette edelleen niin vihaisia?” 

Siksi, että sinä saat mennä naimisiin nyt, yhteisen kamppailumme tuloksena. Siksi, että minä, transihmisenä, kuulun ihmisryhmään, joka pakkosterilisoidaan valtion toimesta.

* * *

"Ei vallankumousta, ei radikaaleja muutoksia, ollaan nyt kaikki vain ihan rauhassa sateenkaarevia."

Homonormatiivisuus on terminä yhä tavallisemmin käytetty akateemisessa maailmassa ja aktivismissa. Vaikka se itsessään on kiistelty ja jopa ongelmallinen käsite, kuvaa se mielestäni melko täydellisesti sitä ilmiötä, jota ihmettelijät tietämättään ilmaisevat. 

Yleisimmän määritelmän mukaan homonormatiivisuus kuvaa tilannetta, jossa heteronormatiivisuudesta ei edes yritetä päästä eroon, vaan pyritään nousemaan ykkösluokan kansalaisiksi ilmaisemalla ja toistamalla yhteiskunnan normeja ”homoudesta huolimatta”. Se ei kyseenalaista ajatusta siitä, että avioliitossa elävä, ydinperhekuvastoa toteuttava ihminen on jotenkin parempi, kelvollisempi yhteiskunnan jäsen, kuin elämäänsä toisin elävät ihmiset. 

Homonormatiivisuuteen liittyy myös uusliberalistinen seksuaali- ja perhepolitiikka, joka toki kannattaa ja ajaa ihmisoikeuksia, mutta joka myös vahvistaa normia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvista ihan tavallisina ihmisinä, perheenjäseninä ja kuluttajina.

Homonormatiivisuus on sitä, että on niin etuoikeutetussa asemassa, että voi täysin vilpittömästi olla sitä mieltä, että kaikki ei ole poliittista. Ei vallankumousta, ei radikaaleja muutoksia, ollaan nyt kaikki vain ihan rauhassa sateenkaarevia, kaikki on hyvin.

* * *

"Translaki on eräs maamme järkyttävimpiä ihmisoikeusloukkauksia." 

Suomessa queerkritiikki avioliittoinstituutiota vastaan ei ole levinnyt akateemisia julkaisuja kauemmas suuren yleisön tietoisuuteen. Translakikampanjoinnista puhutaan ja transihmiset saavat yhä enemmän ja enemmän julkista näkyvyyttä, tukea ja huomiota. Eikä syyttä, sillä translaki on eräs maamme järkyttävimpiä ihmisoikeusloukkauksia. 

Kuvainnollisilla barrikadeilla on kuitenkin iso tyhjä kohta: suuri osa sitä samaa avioliittohuumassa olevaa Cis-homoyhteisöä*, jonka kanssa transyhteisö kampanjoi Tahdon 2013 -aikaan, on jossain muualla, paheksuen sitä, miten aina pitää tehdä asioista niin iso numero.

Edellisellä työpaikallani järjestin ihmisoikeustapahtuman seksuaali- ja sukupuolivähemmistöteemalla. Päätapahtumassa oli myynnissä erilaisia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen lippuja. Sateenkaarilipun lisäksi on nimittäin olemassa esimerkiksi sininen-keltainen-pinkki panseksuaalien lippu, pinkki-sininen-valkoinen translippu, vihreä-laventeli-valkoinen genderqueer-lippu, pinkki-lila-sininen biseksuaalien lippu ja lila-valkoinen-musta aseksuaalien lippu. 

Seurasin vierestä, kun eräs nuori juhlija osti pan-lipun, kääriytyi siihen lippuburritoksi ja piteli kiinni, aivan kuin olisi halannut itseään. Tämän jälkeen hän heilui sivulta toiselle musiikin tahtiin ja tanssahteli varovaisesti paikallaan. Kyselin myöhemmin henkilökunnalta, kuinka lippujen kanssa oli sujunut, ja liikutuin heidän tarinoistaan. Monet, etenkin nuoret, olivat kysyneet eri väreistä ja ilmaisivat pettymystään siihen, että aikaisemmin eivät olleet löytäneet mistään mitään muuta kuin sateenkaarilipun.

* * *

"En unohda sekunniksikaan, että valtio, johon olen syntynyt, ei tunnista sukupuoltani." 

Me emme kaikki mahdu yhden lipun alle, sillä meillä on hyvin erilaiset tilanteet. Homo voi elää koko elämänsä pohtimatta juurikaan sukupuolta. Transihminen voi käydä sukupuolenkorjausprosessin läpi ja tämän jälkeen elää niin sanottua ”normatiivista” elämää. Hän on silloin lähinnä transtaustainen, hieman samaan tapaan kuin joku on tummatukkainen – asia ei herätä juurikaan muutoksia arkeen. 

Osa meistä ei kuitenkaan voi eikä halua sovittaa itseään ja elämäänsä normatiiviseen muottiin.

Transihmisten oikeudet, jos sellaisista voi edes puhua, ovat samalla tasolla kuin homojen oikeudet vuosia sitten. Me olemme ”uudet homot”. Olen onnenkyyneleet silmissäni nähnyt tänä vuonna ystäviä sanomassa tahdon, mutta en unohda sekunniksikaan, että valtio, johon olen syntynyt, ei tunnista sukupuoltani. 

Haluan oikeuden olla juuri sellaisena kuin olen, en cissukupuolista, “sukupuolikunnollista” enkä “tavallista” heterosuhdetta imitoiden. Siksi sateenkaarilippu ja vihkilupa eivät riitä.

* Cis- = Ei-transsukupuolinen, eli ihminen, joka identifoituu sen sukupuolimääritelmän mukaan, mikä hänelle annettiin syntymässä.