Vieraskolumni

Ei palata ajassa taaksepäin

Ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun rahoitusta ei voida ohjastaa rikkaasta Pohjoisesta käsin - ilman kehitysmaiden osallistumista kehityksestä ei tule kestävää.
Matti Ylönen
18.8.2008

ylönen.jpg Saastuttaja maksaa, mutta kuinka paljon ja kenen ehdoilla? Näitä kysymyksiä pohditaan parhaillaan useammissakin pöydissä, joissa puhutaan ilmastosta ja kehitysmaista. Uusi ilmastorahoitus on tervetullutta, mutta se uhkaa romuttaa kauniit lupaukset, joita avunantajamaat ovat tehneet kehitysmaiden päästämisestä ohjaksiin, kun niiden kehityksen suunnasta päätetään.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana on perustettu 14 uutta ilmastoyhteistyöhön keskittyvää rahastoa. Niiden tarkoitus on kanavoida rahaa esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjuntaan, siihen sopeutumiseen, tekniseen apuun ja maiden välisen dialogin kehittämiseen. Ideoita riittää, sillä kaikki haluavat esiintyä muutosjohtajina - nyt, kun ilmastonmuutoksen vakavuuteen on vihdoin herätty.

Suurin osa rahastoista on suunniteltu, johdettu ja rahoitettu rikkaista maista käsin. Saastuttaja - eli rikkaat maat - siis käyttävät rahaa yleensä omilla ehdoillaan. Tarkoitus on hyvä, mutta Pohjoisesta määritelty työ on vastoin vuonna 2005 tehtyä Pariisin julistusta, jolla rikkaat ja köyhät maat sopivat, että kehitysyhteistyötä tehdään kehitysmaiden ehdoilla. Absurdiksi tilanteen tekee se, että julistus päivitetään ensi kuussa OECD:n huippukokouksessa Ghanassa.

Viime vuosina on puhuttu paljon myös avunantajien välisen koordinaation tarpeesta. Jos samalla alalla toimii monta avunantajaa, vaarana on, että ne tekevät päällekkäistä työtä. Lähes yhtä aikaa perustetut lukuisat ilmastorahastot eivät helpota ongelmaa yhtään.

* * *

Mitä pitäisi tehdä? Avunantajien pitäisi nostaa jalkansa hetkeksi pois kaasupolkimelta. Siten he voisivat huomata, ettei pyörää ole pakko keksiä uudelleen. Kansainvälistä ympäristöyhteistyötä koordinoimaan nimittäin perustettiin vuonna 1991 Maailmanpankin toimesta Global Environmental Facility (GEF). Myös sen hallinto oli aluksi täysin avunantajamaiden käsissä, ja kehitysmaat saivat äänivaltaa vasta pitkällisen painostuksen jälkeen. Mutta saivat kuitenkin.

GEF ei ole täydellinen, mutta ainakin se on parempi vaihtoehto kuin nykyinen rahastokaaos. Uusien rahastojen myötä uhkana on GEF:n marginalisoituminen. Jos niin kävisi, ilmastorahoitustoiminta palautuisi kehitysmaiden sananvallan näkökulmasta 17 vuotta ajassa taaksepäin.

Pidemmällä aikavälillä on selvää, että rahastot eivät yksin ole riittävä ratkaisu uusiin ongelmiin. Maailmanpankin entisen pääekonomistin, Sir Nicholas Sternin ilmastoraportin laskelmien mukaan ilmastonmuutoksen aiheuttamat kustannukset nousevat 5-20 prosenttiin maailman bruttokansantuotteesta, jos ongelman ratkaisemiseksi ei toimita ajoissa. Ja vaikka toimittaisiinkin, tulevat kustannukset olemaan tähtitieteelliset.

* * *

Kehitysmaiden omien resurssien mobilisointi onkin ilmastonmuutoksen luomien rahoitustarpeiden vuoksi kiireellisempää kuin koskaan. Kestävää kehitystä ei synny ilman kestävää rahoitusta.

Jotta siihen päästäisiin, on kehitysmaita edelleen kurjistava velkaongelma ratkaistava, kehitysmaista lähtevä laiton pääomapako laitettava kuriin ja kauppapolitiikan säännöt muutettava tukemaan kehitysmaiden kehitystä. Ilman näitä toimia ilmastonmuutoksen torjuntaan ja siihen sopeutumiseen kerättävä rahoitus - ja siten myös kestävä kehitys - uhkaa jäädä nappikaupaksi.

 

Kirjoittaja on Kepan kehityspoliittinen sihteeri, joka seuraa kehitysrahoitusta ja kansainvälisiä rahoituslaitoksia. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.