Vieraskolumni

Demokratia ja talous törmäyskurssilla

Sen enempää demokratialla kuin aidolla markkinataloudellakaan ei näytä olevan puolustajia kansan valitsemien poliittisten päättäjien riveissä.
Christer K. Lindholm
19.3.2012

Reaalisosialismin luhistuttua 1990-luvun alussa yhdysvaltalaisfilosofi Francis Fukuyama julisti historian päättyneen: koska varteenotettavia vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti enää ollut, kaikki maat tulisivat vähitellen siirtymään sekä markkinatalouteen että demokratiaan. Nyt, parikymmentä vuotta reaalisosialismin vararikon jälkeen voimme vain todeta, että Fukuyama oli väärässä ainakin demokratian suhteen.

Kreikassa, demokratian synnyinmaassa, valtaa pitää tällä hetkellä teknokraattinen virkamieshallitus, jolla katsotaan olevan paremmat edellytykset toteuttaa toisen tukipaketin ehdoksi asetetut rajut vyönkiristystoimet kuin kansan valitsemalla, äänestäjilleen vastuussa olevalla hallituksella. Samanlainen virkamieshallitus on vallan kahvassa myös Italiassa, ja euroalueen muissakin kriisimaissa demokraattista päätöksentekoa on rajoitettu merkittävästi kriisinhallinnan nimissä.

Demokratian alennustila ei kuitenkaan rajoitu yksinomaan euroalueen kriisimaihin. Viime viikolla kaikki EU-maat Britanniaa ja Tshekkiä lukuun ottamatta sitoutuivat entistä tiukempaan budjettikuriin, joka tekee finanssipoliittisen elvytyksen liki mahdottomaksi. Vielä arveluttavampaa demokratian kannalta on se, että uuden sopimuksen hyväksyneet EU-maat joutuvat vastaisuudessa jättämään budjettiesityksensä Euroopan komission hyväksyttäväksi. Vaikka komissiolla ei olekaan suoraa päätösvaltaa jäsenmaiden budjetteihin, jäsenmaiden "odotetaan" kuitenkin "ottavan huomioon" komission tekemät muutosehdotukset.

***

Jo kolmatta vuotta jatkuva euroalueen velkakriisi on pakottanut euromaat juoksemaan hattu kädessä Kiinan luo. Näin ollen maailman suurimmasta yksipuoluediktatuurista on hyvää vauhtia tulossa paitsi Yhdysvaltain myös Euroopan tärkein yksittäinen rahoittaja, ja sen myötä yhä vaikutusvaltaisempi toimija kansainvälisessä talousjärjestelmässä.

Kaiken kaikkiaan ei ole liioiteltua sanoa, että demokratia ja talous ovat joutuneet törmäyskurssille. Tästä voisi helposti päätellä, että markkinatalous on päässyt rehottamaan liiankin vapaasti demokratian kustannuksella. Tällainen johtopäätös olisi kuitenkin virheellinen: itse asiassa myös markkinatalous voi erittäin huonosti tällä hetkellä.

Täydellisessä markkinataloudessa kaikilla markkinoilla on niin monta keskenään kilpailevaa yritystä, ettei yksikään yritys ole riittävän suuri voidakseen vaikuttaa hintatasoon. Kilpailu pitää myös huolen siitä, etteivät yritykset pysty tekemään ylisuuria voittoja. Ylisuuret voitot houkuttelisivat välittömästi uusia kilpailijoita markkinoille, jolloin lisääntynyt kilpailu painaisi voitot takaisin alimmalle tasolle jonka osakkeenomistajat voivat hyväksyä.

Vaikka sataprosenttisen täydellistä markkinataloutta ei löydykään kuin taloustieteen oppikirjoista, se on kuluttajien näkökulmasta silti ihanne, jota kohti talouden kannattaa pyrkiä. Yrityksille tilanne on sen sijaan täysin päinvastainen: mitä vähemmän kilpailua, sitä paremmat mahdollisuudet kiskoa ylisuuria voittoja kuluttajien kustannuksella. Tämän ristiriidan tiedosti jo taloudellisen liberalismin isänä pidetty brittifilosofi Adam Smith, vaikka hänen nimeensä vannovat myöhempien aikojen talousliberaalit sattuneista syistä ovatkin ohittaneet tämän osan hänen talousfilosofiastaan.

***

Näin ollen ei ehkä ole kovinkaan yllättävää, että talous on kaikesta markkinoita ylistävästä retoriikasta huolimatta siirtynyt yhä kauemmaksi täydellisen markkinatalouden ihanteesta.

Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana useimmilla toimialoilla on tapahtunut voimakasta keskittymistä, minkä seurauksena yhä harvemmat yritykset hallitsevat yhä suurempaa osaa markkinoista. Keskittyminen ei ole ainoastaan helpottanut yritysten välistä yhteistyötä kilpailun rajoittamiseksi, se on myös antanut suuryrityksille yhä paremmat mahdollisuudet kilpailuttaa kansallisvaltioita keskenään siitä, kuka tarjoaa muhkeimmat verohelpotukset, alhaisimmat palkat ja "joustavimmat" työehdot.

Erityisen kohtalokasta keskittyminen on ollut pankkialalla, jossa on syntynyt pankkeja, jotka niin sanotusti ovat "liian suuria saadakseen epäonnistua". Selkokielellä tämä tarkoittaa, että nämä pankit ovat riittävän suuria vetääkseen koko pankkisektorin mukanaan kaatuessaan, ja siksi valtion on tiukan paikan tullen autettava niitä hinnalla millä hyvänsä. Juuri tästä on kyse euroalueen velkakriisissä, jossa tukipakettien tarkoituksena ei suinkaan ole tukea velkakriisiin ajautuneita euromaita vaan niiden valtionobligaatioihin sijoittaneita eurooppalaisia suurpankkeja.

Demokratian kriisi on siis myös markkinatalouden kriisi. Sinänsä tässä ei ole mitään uutta: suuret öljy-, kaivos ja elintarvikeyhtiöt ovat jo vuosikymmenten ajan pompottaneet yksittäisiä kehitysmaita mielin määrin.

Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin 1980- ja 1990-luvuilla ajama talouden pakkoliberalisointi johti puolestaan siihen, että ulkomaiset suuryritykset saivat monissa kehitysmaissa lähes monopoliaseman ajettuaan ensin kotimaiset kilpailijat markkinoilta. Uutta on lähinnä se, että yritysmaailman Frankensteinin hirviöt ovat nyt kasvaneet riittävän suuriksi ja vahvoiksi uhatakseen demokratiaa myös rikkaissa länsimaissa. Valitettavasti sen enempää demokratialla kuin aidolla markkinataloudellakaan ei näytä olevan puolustajia ainakaan kansan valitsemien poliittisten päättäjien riveissä.

Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori ja Åbo Akademin taloustieteen tutkija. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.