Vieraskolumni

Budjettivaje tuntuu poliisiasemalla

On muodikasta puhua moniulotteisesta köyhyydestä, mutta välillä köyhyyden klassikko "rahan puute" tulee vastaan.
Linda Lönnqvist
11.10.2011

Tansanian poliisilaitos on ollut alirahoitettu jo monia vuosia ja on nyt velkaa noin 8 miljoonaa euroa eri tahoille. Se näkyy toiminnan tehokkuudessa.

Viime viikolla laukkuni varastettiin ja jouduin käymään poliisiasemalla ilmoittamassa ryöstöstä. Urakka hirvitti etukäteen. Kuvittelin joutuvani passitetuksi toimistosta toiseen, odottelevani tuntikausia eri käytävillä, täyttäväni vääriä lomakkeita ja joutuvani aloittamaan alusta, neuvottelevani lahjuksista lihavaposkisten konstaapelien kanssa hiki otsalla, epätoivon hitaasti murentamana. Eihän kukaan odota poliisin saavan varkaita kiinni, mutta rikosilmoitus oli haettava vakuutuskorvaushakemusta varten.

Kuitenkaan sitä jahdatessani kukaan ei pyytänyt lahjuksia, missään vaiheessa.

***

Maanantaiaamu tiskillä
Marssin reippaasti Oysterbayn poliisiaseman vastaanottotiskille. Virkapukuinen nuori poliisi puhuu kanssani englantia, kyselee asiallisesti ja kirjaa vaivalloisesti kertomukseni suahiliksi puoliksi repäistylle A-neloselle, jonka taustapuolella on toisen asiakkaan raporttiluonnos. Sukunimeni N-kirjain muuttuu H-ksi, Q G-ksi ja V U-ksi. Viereiselle poliisille tuodaan löysä rulla harmaata pahvia, josta hän askartelee raporttikansia. "Palaa huomenna."

Tiistaiaamu harhateillä
Käytävän päässä näyttää olevan putka; kalterioveen nojaavat miehet katselevat poliisiaseman menoa. Päädyn toimistoon, jonka kirjahyllyt notkuvat edellisten vuosien kansioita. Lattialla nurkissa istuu neljä onnettoman näköistä naista. Saan repäistyn, puolikkaan tarralapun kokoisen paperinpalan, jossa on tapaukseni numero. Puristan sitä hikisessä kädessäni. Jatkan toimisto yhdeksään, jossa on kolme paljasta työpöytää ja yksi, jolla on suljettu tietokone, mutta ei työntekijää. Kulmapöydän ääressä siviilipukuinen mies syö muovipussista ranskalaisia. Toiset siviilipukuiset poliisit (?) kehottavat palaamaan iltapäivällä.

***

Keskiviikkoiltapäivä valmiina odottamaan
Olen tuonut lukemista. Istuudun huone yhdeksän keskimmäisen työpöydän eteen. Sen takana istuva lihava mies ottaa vastaan paperirepaleeni, poistuu huoneesta ja palaa pian: lappusen kääntöpuolelle on kirjoitettu kaksi kännykkänumeroa. "Nämä ovat konstaapelit, jotka hoitavat tapaustasi: D/C Ediwin ja D/C Makota".

Ilmeisesti minun kuuluu soittaa heidän henkilökohtaisiin puhelimiin. "Tuota, kännykkänihän varastettiin", muistutan. Lihava mies nostaa mukisematta oman luurinsa ja soittaa Makotalle. "Ai kirkossa? No, tule nyt asemalle. Sinulla on täällä asiakas. Tällainen vaalea sisar. Se on odottanut jo tuntikausia." Itse asiassa olen odottanut vain 20 minuuttia.

Makotaa odotellessamme nurkassa istuva poliisi käy ripeästi läpi rikosraporttien pinoa. Lihava mies istuu paikoillaan kädet ristissä mahansa päällä; työpöydällä ei ole esineen esinettä. Makota saapuu ja tervehtii ja kinastelee raporttimiehen kanssa. "Ne lomakkeet on loppu." — "No hae lisää varastosta." — "Ei niitä ole sielläkään. Me voitais tehdä se itse, mutta tietokoneella ei ole sähköä." — "No käytä alakerran toimistoa sitten!" Alakerran toimistossa raporttiani häärätään ahkerasti. Kirjoitan tikkukirjaimilla listan varastetusta omaisuudesta, ja minua kehotetaan palaamaan kahdeksalta seuraavana aamuna.

***

Torstaiaamu
Ajattelen, ettei kukaan Tansaniassa saavu sovittuun aikaan ja tulen asemalle puoli yhdeksältä. Huone yhdeksässä tietokone on päällä ja toimii. D/C Ediwin, punaiseen satiinipaitaan pukeutuneena, ojentaa minulle valmiin virallisen raportin, vain allekirjoitusta vailla. Ilahdun suuresti, mutta huomaan, että varastetun tavaran listasta puuttuvat ajokortti ja pankkikortti. Ilman rikosilmoitusta tansanialaisen ajokortin uusiminen on mahdotonta. Ediwin kääntyy tietokoneen puoleen lisätäkseen kortit listaan, ja kattotuuletin hidastuu.

"Oho, sähkökatkos. Tämä voi kestää kolme tuntia."

Nyt tämä Afrikka-meininki alkaa käydä hermoille.

***

Ediwin ei jää neuvottomaksi. "Tulitko autolla? Lähdetään nettikahvilaan Kinondoniin." Jätän hienovaraisesti mainitsematta että olen vailla ajokorttia. Kai poliisit saavat itse rikkoa sääntöjä, kröhöm. Heitän kolme konstaapelia nettikahvilalle. "Ai, omistajat ovatkin vasta hakemassa generaattoriin dieseliä. Kuule, lähde vain töihin, soitan kun raportti on valmis." Turhauttava tilanne, mutta kieltämättä joustavaa palvelua.

Kun palaan asemalle, D/C Ediwin ilmestyy pian, tuo raporttini ja kättelee lämpimästi. Käyntiin kuluu kymmenen minuuttia. Kukaan ei ole pyytänyt lahjuksia edes epäsuoraan. Kaikki ovat olleet kohteliaita ja avuliaita. Liikennepoliisin kanssa on välillä eri meininki.

Suppea lista havainnoimistani poliisiaseman puutteista: kartonkikansiot, työpöydät, toimistopuhelimet, tietokoneet, valtion virallinen painotavara, ajoneuvot, generaattorit. Koko maan puutelistalla: sähkö.

Tansanian poliisilaitoksen budjetti on kattanut vain vajaan puolet sen tarpeista moneen vuoteen. Vuonna 2001 poliisilaitos maksoi velkojaan EU:n lahjoituksen avulla 20 miljoonasta shillingistä viiteen miljoonaan. Vuonna 2010 laitoksen velka oli noussut taas vajaaseen kahdeksaan miljoonaan euroon.

Nyt ymmärrän konkreettisemmin yhden syyn sille, "miksi mikään ei toimi".

Päätän mennä suoraan nettikahvilaan, jos tarvitsen rikosilmoitusta joskus uudestaan. Joku poliiseista on varmasti unohtanut raporttipohjan tietokoneelle.

Kirjoittaja toimii Kepan kehityspoliittisena työntekijänä Tansaniassa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa. Tutustu Kepan toimintaan Tansaniassa.