Vieraskolumni

Bono ja Sachs — kehityksen kelmejä vai sankareita?

Kehityksen kannalta vaarallisimpia kelmejä ovat ne, jotka eivät myönnä olleensa väärässä.
Marikki Stocchetti
7.4.2015

Osallistuin eurooppalaisten kehitystutkijoiden konferenssiin Genevessä seitsemän vuotta sitten. Esitelmäni liittyi kestävään kehitykseen ja kansainväliseen kauppajärjestelmään. Kuvittelin olevani ajan hermolla. Olin väärässä.

Samaan työryhmään osallistuva Tax Justice Networkin edustaja osasi ennustaa, että kauppa ja kehitys -teema on kohta passé. Verotus on tulevaisuutta.

"Mitä yhteistä on italialaisella design-merkki Guccilla ja irlantilaisella U2:lla?" Hän kysyi yleisöltä. Vastaus: "Molemmat ovat Alankomaihin rekisteröityjä tehokasta verosuunnittelua toteuttavia yrityksiä."

Niin, olihan tästä ollut jo vähän puhetta Suomessakin. U2:n keulahahmo, nuoruuteni sankari ja maailman köyhien ääni Bono, onkin veronkierron valossa kaikkea muuta kuin pyyteetön köyhyyden poistamisen saarnamies. Se sama jumaloitu Bono, joka kehitysyhteistyön lähettiläänä oli juuri maailmankiertueella ja vakuuttamassa sekä köyhiä että rikkaita siitä, että vuosituhattavoitteet oli saavutettavissa pelkästään kehitysapua lisäämällä.

* * *

Ajatus ei alun perin ollut Bonon oma, vaan hänen oppi-isänsä, taloustieteen ansioituneen professorin Jeffrey Sachsin, jonka kirja "The End of Poverty" oli kivunnut myyntilistojen kärkeen.

Antoisaa analyysiä tarjoavan teoksen pääviesti oli tiivistäen se, että jos köyhimpiin kehitysmaihin suunnataan kymmenen vuoden aikana vuotuista lisäapua 80 miljardia dollarin arvosta, tällä kehitysavun määrällä voidaan nostaa nuo maat köyhyysloukusta kestävän talouskasvun tielle.

Vaadittu panostus kuulosti maailman resursseihin nähden hyvin realistiselta ja tärkeältä, jos sillä kerran voitiin taata vuosituhattavoitteiden toteutuminen. Toki Sachskin myönsi, että onnistuminen edellyttäisi monen palasen loksahtamista paikalleen. Niitä Sachsin mukaan olisivat suotuisat olosuhteet, palvelujen hinnat, avun perillemeno, sen tarkoituksenmukainen kohdentaminen ja tulokset.

Olihan se aika paljon oletettu. Viimeistään tässä kohtaa politiikantutkijaa kismitti, ettei ollut ryhtynyt taloustieteilijäksi.

* * *

Silti Sachsin viesti oli aikanaan lohdullinen. Kehitys ei vaatisi maailmanvallankumousta eikä edes nykyisen menon kyseenalaistamista. Tärkeintä oli avittaa apuvaroin köyhät maat "kehityksen tikkaiden ensimmäiselle askeleelle" ja siitä kohti korkeuksia, kehittyneiden maiden rinnalle. Sachsin malli kalskahti kovin 1960-luvun modernisaatioteorialta, mutta tekstin vilpittömään ja innostuneeseen sävyyn ei voinut olla ihastumatta.

Kirja sisältää myös kohdan, jossa Sachs katselee hotellihuoneensa ikkunasta, kuinka jono köyhältä maaseudulta kaupunkiin muuttaneita naisia kulkee kohti tekstiilitehdasta, riistopalkkaista hikipajaa.

Hetken heitä säälittyään Sachs päätyy kuitenkin toteamaan, että juuri nämä naiset ovat kehityksen tekijöitä. He ovat irrottautuneet vielä kurjemmista lähtökohdistaan parantaakseen omaa ja maansa tulevaisuutta. Vaihtoehtoa tällä visiolle Sachs ei vielä silloin nähnyt.

* * *

Seitsemän vuotta myöhemmin Sachs on päivittänyt väitteensä, ja rajallinen kehitysmaiden köyhyys näkökulma on vaihtunut universaaleihin oivalluksiin.

YK:n uuden kestävän kehityksen agendan promoottorina Sachs puhuu kestävän kehityksen vallankumouksesta ja hyökkää vallitsevaa järjestystä vastaan. Mukana yhtälössä ovat muun muassa planeetan kantokyvyn rajat, ihmisoikeudet, kulutus- ja tuotantotapamme, verotus ja yritysten yhteiskuntavastuu.

Kehityksen kannalta vaarallisimmat kelmit ovat ne, jotka eivät myönnä olleensa väärässä. Surullista Bonon esimerkissä on, että siinä tiivistyy koko kansainvälisen kehityspolitiikan paradoksi. Olemme valmiit jakamaan hyvää muille, niin kauan kuin se ei ole meiltä itseltämme pois.

Toivonkin, että jonain päivänä Bonosta tulee maailmanlaajuisen verorintaman sankari: U2:n musiikki kerryttää vuosi vuodelta yhä enemmän verotettavaa niin irlantilaisten hyvinvoinnin kuin kehitysapuvaroja maailman köyhimpien tueksi. Samalla yhtiöstä tulee veroparatiisien ja globaalin eriarvoisuuden vastaisen taistelun keulakuva. Silloin loistavasta bändistä voi taas nauttia koko sydämellä.

Kirjoittaja on EU:n kehityspolitiikkaan erikoistunut tutkija ja Kehityspoliittisen toimikunnan pääsihteeri. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.