Vieraskolumni

Band Aid ja länsimaiset "maailmanparantajat"

Afrikkalaiset ovat vastuussa omasta kehityksestään, mutta myös kansainvälisen yhteisön on syytä katsoa peiliin, kun ihmisten kärsimyksillä tehdään kauppaa. Miksi länsimaiden omatunto herää vain muiden arvoa alentamalla, kysyy Pan African Movementin johtaja.
Tajudeen Abdul-Raheem
25.11.2004

Band Aidin levytys "Do they know it´s Christmas?" julkaistiin 20 vuotta sitten Etiopian nälänhädän uhrien auttamiseksi. Nyt sama kappale julkaistaan uudemman kerran, ja kappaleesta odotetaan samanlaista jymymenestystä kuin vuonna 1984.

Band Aidin ja seuraavana vuonna pidetyn Live Aid -konsertin avulla kerättiin miljoonia dollareita ja samalla lisättiin tietoisuutta Afrikan nälkäongelmasta. Maailman medioissa Afrikka-kuvaa loivat nälkiintyneiden äitien kuihtuneita rintoja hamuavat vauvat, kärpästen peittämät lapset sekä pakolaisleirit. Se, minkä näimme televisiosta, piirtyi pysyvästi mieliimme. Syntyi lähes paniikinomainen humanitaarinen huoli Afrikasta.

***

Band Aidilla oli myös tahattomat seurauksensa: kahdenkymmenen vuoden ajan on säilynyt yleinen mielikuva Afrikasta sairaana mantereena ja afrikkalaisista toivottomina ja avuttomina ihmisinä.

Se, että sama laulu julkaistaan jälleen samoin sanoin ja samojen kauhistuttavien kuvien saattelemana on joko osoitus edellisten yritysten epäonnistumisesta tai vahvistus sille, että Afrikka tosiaankin on sairas.

Itse olen erityisen harmistunut Band Aid -laulun kyseenalaisesta säkeestä: "Thank God tonight it´s them instead of you" eli "Luojan kiitos kyse on heistä eikä sinusta"! Ainutta vaihtelua teemaan tuo se, että nyt länsimailta kalastellaan sympatiaa Etiopian sijasta Sudanille kisassa "Mikä maa onkaan Afrikan alin helvetti"!

Afrikkalaisten johtajien sekä vahvojen valtioiden, yksilöiden ja kansainvälisen yhteisön toimista kertoo se, että huolimatta kaikesta tietoisuudesta ja omantunnontuskista lähimmäisemme kärsivät edelleen suunnattomasta köyhyydestä, nöyryytyksistä ja nälänhädästä. Ja tämä tapahtuu maailmassa, jossa Mahatma Gandhin sanoin on "riittävästi tarpeisiimme, muttei tarpeeksi tyydyttämään ahneuttamme".

Afrikkalaisina meillä on oikeus olla kriittisiä ja voimme tuntea inhoa ja häpeää siitä, että noita kauheita kuvia (hyväksi)käytetään siten, että meiltä viedään arvokkuutemme ja ihmisyytemme. Meidän pitäisi kuitenkin olla vielä enemmän raivoissamme siitä, että afrikkalaiset ovat itse olleet pitkälti vastuussa jatkuvasta kurjuudesta – sekä toiminnallaan että toimimattomuudellaan.

Band Aid, Live Aid tai touhukkaat länsimaiset kansalaisjärjestöt eivät ongelmia luoneet, vaan pikemminkin ne vain hyödyntävät niitä miljoonien dollarien megaluokan avustusbisneksissään. Niinpä päävastuu ja synninpäästö ovat vain ja ainoastaan meidän. On meidän tehtävämme lopettaa oman kansamme kurjistaminen ja köyhdyttäminen.

***

Humanitaaristen toimijoiden on kuitenkin yhtä lailla kysyttävä itseltään, toimivatko heidän metodinsa. Vai pyhittääkö tarkoitus keinot? Tähtäimessähän on valta toimia jumalana päätettäessä köyhien ihmisten kohtalosta, ja keinona kaupankäynti kansamme kärsimyksillä. Usein vedotaan siihen, että on välttämätöntä näyttää ikäviä kuvia, jotta saadaan lisättyä tietoisuutta ja heräteltyä maailman omatuntoa (yleensä tällä tarkoitetaan Eurooppaa ja Yhdysvaltoja!). On pakko kysyä, onko Band Aidin ja Live Aidin kaksikymmenvuotisen omatunto-safarin aikaansaannos se, että jälleen on turvauduttava samoihin kuviin ja samaan kappaleeseen.

Minua on aina ihmetyttänyt se, miksi länsimaiden omatunto herää vain muiden arvoa alentamalla. Länsimaalaisten saaminen mukaan auttamaan tarkoittaa Afrikan epäinhimillistämistä ja saattamista alennustilaan. Sen sijaan, että luotaisiin paljon kaivattua ymmärrystä ja solidaarisuutta, synnytetäänkin epäsuhtaisia valta-asetelmia ja mielikuvia ylemmistä ja alemmista kansoista: yksi on ikuinen tukija, toinen anoja.

Tämä yksisuuntainen tie johtaa siihen, että "me tiedämme paremmin" -asenne juurtuu humanitaariseen teollisuuteen. Avustustahot ovat naimisissa huonojen uutisten kanssa - nehän vauhdittavat varainkeruuta! Lienee tarpeetonta sanoa, että tämä puolestaan kasvattaa kyynisyyttä niiden joukoissa, joiden oletetaan olevan kiitollisia saamastaan huomaavaisesta avusta.

***

Band Aidin kaksikymmenvuotisen taipaleen tärkein opetus pitäisi olla se, että luovutaan naiivista uskosta siihen, että symboliset solidaarisuudenosoitukset voisivat jollain tapaa muuttaa afrikkalaisten tai kansainvälisten päättäjien ajattelutapaa. He voivat heittää muutaman kolikon tyynnyttääkseen välittömän painostuksen ja saavuttaakseen julkisen hyväksynnän, mutta todellisia ratkaisuja saadaan aikaan vasta silloin, kun nostetaan esiin ne voimat, jotka muuttavat kuivuuden nälänhädäksi.

Politiikka ja vallankäyttö tekevät afrikkalaisista näennäisesti muita ihmisiä haavoittuvaisempia nälän edessä. Afrikka ei ole köyhä maanosa, mutta ihmiset ovat köyhiä, koska heillä ei ole valtaa päättää maidensa resursseista. Ihmiset ovat voimattomia, ja Afrikan valtiot ovat kyvyttömiä kansainvälisissä suhteissaan. Siksi meidät kynitään joka rintamalla.

Hyväntekeväisyydellä sammutetaan tulipaloja, mutta se ei voi olla korvike kestäville ratkaisuille. Miksi esimerkiksi Etiopia, joka kaksikymmentä vuotta sitten vastaanotti valtaisan humanitaarisen avustuspaketin, on tänä päivänä yksi vähiten pitkäaikaista kehitysrahoitusta saavista maista Afrikassa?

Avustusrahatkaan eivät toisaalta auta, sillä niin kauan kuin Etiopian kauppa ei kohennu ja se joutuu muiden Afrikan maiden tavoin palaamaan kahvin ja muiden raaka-aineiden tuotantoon, maan talous pysyy alijäämäisenä ja tarvitsee tukea. Monet maistamme - erityisesti ne joita Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto ja länsimaat ovat muistaneet "tekemällä hyvää" - ovat muuttuneet apuaddikteiksi. Apua niille diilaavat humanitaariset toimijat ja kansalaisjärjestöt.

***

Afrikan äärimmäinen köyhyys on rakenteellista. Jolleivat epäsuhtaiset valta-asetelmat muutu sekä sisäisesti että ulkoisesti, voin vakuuttaa, että 20 vuoden kuluttua Bob Geldof eläkeläiskavereineen on jälleen järjestämässä uutta Band Aidia.

Uskon, että Pyhä Bob ja Bono ovat viime vuosina itsekin huomanneet tämän, sillä nykyään he puhuvat hyväntekeväisyyden sijaan yhä enemmän kaupasta, pääomasta, globaalista oikeudenmukaisuudesta, velkojen mitätöinnistä jne. Pian heidän on sitouduttava korjaamaan sekä historiallisen että nykyisin tapahtuvan riiston ja ryöstön seurauksia Afrikassa sekä nähtävä rakenteellinen yhteys länsimaiden rikkauden ja maailmanlaajuisen köyhyyden välillä.

Muutos on välttämätön, jos halutaan luoda globaali liitto (pikemmin kuin itseriittoisia ja maailmantuskasta kärsiviä länsimaisia maailmanparantajia valikoivine omatuntoineen), joka tekee köyhyydestä historiaa.


Kirjoittaja on Pan African Movementin pääsihteeri ja Justice Africa -liikkeen johtaja. Kolumni on julkaistu alun perin Pambazuka News -sivuilla, joilla käsitellään sosiaalista oikeudenmukaisuutta Afrikassa.