Vieraskolumni

Auttajat ja media tulen alla

Iskut avustustyöntekijöitä ja journalisteja vastaan ovat lisääntyneet kaikkialla maailmassa samalla kun konfliktien luonne on muuttunut entistä kimurantimmaksi.
Rauli Virtanen
26.8.2014

Kriisien täyttämän kesän polttava kysymys on ollut se, miten suojata avustustyöntekijät ja median edustajat maailman konflikti- ja katastrofialueilla.

Sekä kehitysyhteistyö- että humanitaariset hankkeet pysähtyvät tai vaikeutuvat, jos alueella on peruskonfliktin lisäksi kasvava, kansainvälisiin toimijoihin kohdistuva turvallisuusriski. Ilman turvallisuutta emme saa myöskään tietoa kriisialueilta.

Yksi eniten apua tarvitsevista maista on Afganistan, jossa kansainvälisen avustusjärjestön International Assistance Missionin (IAM) kaksi suomalaista avustustyöntekijää kuoli kesällä Heratissa tapahtuneessa veriteossa.

Tapasin IAM:n suomalaisia työntekijöitä Kabulissa taleban-hallinnon aikana, mikä kertoo jotain järjestön päättäväisyydestä uhkienkin edessä. Silloin maassa ei ollut montaa muuta ulkomaalaista auttajaa. Tänä päivänä Afganistanissa toimivien auttajien kädet ovat melko lailla sidotut, koska heidän liikkumavapautensa on niin rajoitettua. Paluuta tekevät talebanit haluavat länsimaalaiset Afganistanista pois, tekemättä eroa sotilaiden, YK:n tai siviilien välillä.

* * *

Avustustyö on Afganistanin tavoin käymässä entistä vaikeammaksi esimerkiksi Nigeriassa, jonne islamistit perustivat juuri kalifaattinsa. Myös Keniassa, jossa monella kansainvälisellä järjestöllä on päämajansa tai Afrikan aluetoimistonsa, on "kansainvälisten" henkilöiden liikkuminen työssä ja vapaalla nykyään rajallista Al Shabaab -järjestön toiminnan vuoksi.

Iskut avustustyöntekijöitä ja journalisteja vastaan ovat lisääntyneet kaikkialla maailmassa samalla kun konfliktien luonne on muuttunut entistä kimurantimmaksi. Tämän päivän konfliktissa on usein mukana enemmän kuin kaksi osapuolta, tavallisesti myös rikollisuus ja terrorismi.

Humanitaarisen avun kannalta ongelmallisin alue on Lähi-itä, jossa apua tarvitaan kipeästi muun muassa Gazassa, Syyriassa, Irakissa ja Libyassa. Sairaalat ja lääkintähenkilöstö ovat sodankäynnin kohteita niin Gazassa kuin Syyrian kaupungeissakin.

Kuvaavaa on se, että jo lähes 40 Syyrian Punaisen Puolikuun vapaaehtoista on seitsemän Palestiinan Punaisen Puolikuun edustajan lisäksi saanut surmansa Syyrian sodan aikana.

* * *

Avustustustyöntekijöiden ja median aikaisemmin osakseen saama kunnioitus, tai ainakin hyväksyntä, on katoamassa. Nyt meidät nähdään usein kohteina, joskus jopa poliittisina toimijoina, joiden vahingoittamisesta voi saada rahaa ja propagandajulkisuutta. Koko maailmaa järkyttänyt yhdysvaltalaisen kuvajournalisti James Foleyn videoitu mestaus viime viikolla on siitä tuorein osoitus.

Pressikorttia samoin kuin Punaisen Ristin ja YK:n tunnuksia kunnioitettiin vielä 1970-luvulla, jolloin aloitin raportoinnin Vietnamista, Lähi-idästä ja Keski-Amerikasta.

Seuraavalla vuosikymmenellä saimme jo ensimakua tulevasta, kun kollegani Terry Anderson ja John McCarthy joutuivat Libanonissa toimivien terroristien sieppaamiksi. Heidät kidnapattiin 1980-luvun puolivälissä, ja he vapautuivat vasta 1990-luvun alussa.

1990-luvulla merkit journalistien ja avustusjärjestöjen lisääntyvästä turvattomuudesta olivat jo selviä esimerkiksi Balkanin sodissa, ennen kaikkea Bosniassa, jossa serbien huhuttiin maksavan palkkioita journalisteja vahingoittaville asemiehille. Itse olin Kosovon sodan aikana Punaisen Ristin selvästi merkityssä autosaattueessa, kun sitä kohti ammuttiin.

Vuoden 2006 Etelä-Libanonin sodassa Israelin iskujen kohteeksi joutuivat esimerkiksi YK:n tarkkailuasema ja Punaisen puolikuun ambulanssi.

* * *

Yli tuhat journalistia on saanut surmansa eri konflikteissa sitten vuoden 1992.

Tänä vuonna on elokuuhun mennessä tapettu jo 44 journalistia. Lähes kaikki heistä jäävät meille nimettömiksi, koska he ovat paikallisia toimittajia tai avustajia, jotka tekevät yleensä sen vaarallisimman työn, mutta joilla ei läntisessä mediassa ole uutisarvoa.

Traagiset luvut ilman nimiäkin viittaavat siihen, että kriisialueilta saamamme tärkeä tiedonvälitys kärsii. Suomalaisetkin avustusjärjestöt joutuvat nyt pohtimaan turvallisuuskysymyksiä kohteissaan ja vetämään rajoja.

Median suurena haasteena on tämän aukon täyttäminen. Kansainvälisten asioiden uutisointia valitettavasti koko ajan vähentävä perinteinen media ei siihen pysty, ja siksi sosiaalisen median ja kansalaisjärjestöjen rooli on entistä tärkeämpi.  Helppoja ratkaisuja ei kuitenkaan ole.

Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.