Vieraskolumni

Aurinko on oranssi pallo - ja muuta fiktiota

Kaunokirjallisuus on fiktiota, keksittyä. Silti se voi tuoda ymmärryksen tuokioita.
Marie Kajava
21.6.2010

Marie KajavaIhmiseen vedotaan yleensä toisten ihmisten taikka numeroiden kautta - suurten silmien, tuhansien miljoonien. Ne ovat raflaavia otsikoita tai lainauksia tilastoista, katastrofeista, sodista, pakolaismääristä, kuolonuhreista. Tai ne ovat kuvia nimettömistä ihmisistä edellä mainittujen keskellä.

Millaista ymmärrystä maailmasta tällainen todellisuus lisää - tai voidaanko edes puhua ymmärryksestä?

Kaunokirjallisuus katsoo maailmaa eri vinkkelistä. Se puhuu hitauden kautta, vastapoolina äkäiselle päivittäismedialle. Proosa taistelee unohdusta vastaan. Se voi puhua arjen ja yksittäisen ihmisen puolesta: niiden puolesta, joita maailma ei otsikoi lehdissään, kuuluta televisioissaan.

***

Kaunokirjallisuus on fiktiota, eihän se puhu todellisuudesta lainkaan, älähtäisi joku.

Niinpä, fiktio tarkoittaa kerrottua kirjallisuutta, joka ei viittaa todellisuuteen. Ja toisaalta, se luo puhtaasti oman maailmansa, jonka sisällä se voi viitata todellisuuteen. Ja samalla kertomus on fiktiivisyydessään vapaa siinä määrin, että se ei voi puhua todisteena mistään.

Lapsena me saamme elää vapaasti Astrid Lindgrenin maailmassa, saamme ajatella, että aurinko on oranssi pallo, voimme ymmärtää maailmaa muumilaakson kautta. Mutta aikuisena se on hieman noloa. Tässä kohdin olemme lähellä asian ydintä. Vaikka fiktio ei tarjoaisi suoraan lehtien tai television välittämää faktaa, se tarjoaa jotain yhtä tärkeää - kenties tärkeämpää.

Proosa tarjoaa mielenmaisemia, tunnelman.

Laiturinnokassa kannattaa lukea kirjoja, jotka laajentavat käsitystä suomalaisesta kesätodellisuudesta. Absurdia, mutta totta, kolme suosikkikirjaani ovat kaikki oransseja. Ne kertovat jo nimen tasolla auringosta.

***

1960-luvun lopun Biafran sota toi julkisuuteen nälänhädän ja kansanmurhan kasvot. Chimamanda Ngozi Adichien romaani Puolikas keltaista aurinkoa sysää liikkeelle aivan tavallisen todellisuuden 1960-luvun Nigeriassa ja myöhemmässä Biafrassa. Se kertoo mauista ja hajuista, se kertoo arjesta.

Ranya ElRamlyn (nyk. Paasonen) Auringon asema kuvaa egyptiläisen isän ja suomalaisen äidin rakkaustarinan heidän tyttärensä kertomana. Mutta ennen kaikkea romaani punoo kasaan hauraan tarinan tyttären identiteetin muodostumisesta, vahvuuden ja minän löytämisestä kahden kulttuurin välillä.

Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa kertoo elämästä burkhien takana. Se matkaa suljettujen suiden ja kotiovien taakse, Afganistaniin 1960-luvulta 2000-luvulle. Romaanin kaksi päähenkilöä ovat naisia, joiden ääni kuuluu vain harvoin talebanihallinnon, miesten sodan keskellä.

***

Nämä romaanit kertovat auringosta, mutta ennen kaikkea ne kertovat varjosta: nuorena kuolleesta Biafran tasavallasta ja erilaisista elämänkohtaloista; Afganistanin naisista; toisen sukupolven maahanmuuttajasta Suomessa, nuoresta naisesta, joka nousee omassa arjessaan varjosta valoon. Siis ihmisistä, jotka elävät auringon tai salamanvälkkeen ulkopuolella. Kuin voimakkaaseen vastavaloon kuvatun ihmisen irvistys.

Minulla oli kunnia haastatella Chimamanda Ngozi Adichieta hänen vieraillessaan vuosi sitten Suomessa. Kirjailija sanoi: "Afrikan sodat nähdään vain sen ihmisjoukon kautta, jotka ampuvat. Oli tärkeä kirjoittaa kirja arjesta, ihmisistä, jotka rakastavat, pettävät, tekevät ruokaa, jatkavat ihmisenä oloa sodan aikana."

Niin Adichien kuin muidenkin kahden romaanikirjailijan kohdalla yksi on selvä: he kirjoittavat fiktiota, mutta sijoittavat tapahtumat oman aikansa, maansa, kulttuurinsa ympäristöön. Ja tämä näkyy, ei ainoastaan fyysisinä paikkoina, oikeina valtioina ja poliittisina tilanteina, uskottavina henkilöhahmoina, vaan myös äärimmäisen voimakkaana, käsinkosketeltavana tunnelmana.

Niin, ja se tunnelma on fiktiota. Kyllä. Mitä sitten?

***

Takaisin oranssiin palloon ja varjoon. Fiktiivisten sisältöjen arvoa ei voi ylistää liikaa. Kaunokirjallisuus voi toimia vastalääkkeenä ennakkoluuloille, rasismille, tai ihan muuten vaan todellisuutta laajentaen.

Olen törmännyt työssäni vuosien varrella siihen, että kun sota- tai muunlaiselta konfliktialueelta Suomeen muuttaneelta kysyy, millaista on elää hänen kotimaassaan, vastaus on usein, että "anteeksi, mitä sinä oikein tarkoitat?"

Sodan numeroiden ja otsikoiden alla muodostuu arki, joka perustuu samojen perustarpeiden tyydyttämiseen kuin muuallakin: ruoanlaittoon, juoman etsimiseen, ihmisten kanssa yhdessä olemiseen, toiveeseen läheisyydestä. Se on kaukana uutisotsikoista.

Amerikkalainen The Charlotte Observer -lehti kirjoitti Tuhat loistavaa aurinkoa -teoksen arviossa: "Kun on lukenut tämän romaanin, eivät uutisotsikot näytä enää samalta."

Media pystyy tarjoamaan toisinaan syvempiä siruja todellisuudesta. Mutta romaaneista tekee suuria juuri auringon ja varjon, erilaisen elämän kuvaus. Se yltää ensimmäisiltä sivuilta viimeisille - ja vielä paljon pidemmälle.

Eikä silloin ole kovinkaan olennaista se, missä fiktion ja faktan raja kulkee. Olennaista ovat ymmärryksen tuokiot.

Kolumnisti on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.