Vieraskolumni

Auringon kyyneleet - kriisien hallintaa vai väkivallan voimistamista?

Länsimaiden kriisinhallintaoperaatiot eivät tähän mennessä ole yleensä johtaneet väkivallan vähenemiseen vaan päin vastoin sen kiihtymiseen huimiin mittasuhteisiin.
Risto Isomäki
24.10.2005

Risto Isomäki

1990-luvun lopulla yksikään suomalainen puolue ei pitänyt sotien käymistä hyväksyttävänä jatkeena muulle ulkopolitiikalle. Sittemmin tilanne on muuttunut hämmentävän nopeasti. Vuonna 2005 kaikki Suomen suuremmat puolueet ovat sisällyttäneet ohjelmiinsa ajatuksen siitä, että Suomen tulee osallistua EU:n sotilaallisiin kriisinhallintaoperaatioihin muiden EU-maiden rinnalla.

Tiettyjä perusteita projektille toki on. Esimerkiksi Ruandassa muun maailman olisi pitänyt puuttua asioihin ennen kansanmurhan tapahtumista.

Sotilaallinen kriisinhallinta ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen asia kuin esimerkiksi Bruce Willisin tähdittämä Tears of the Sun -elokuva sen Irakin sodan edellä esitti. Yksinkertaiset ja mustavalkoiset "hyvän" ja "pahan" väliset kamppailut kuuluvat sarjakuvien, elokuvien ja TV-sarjojen maailmaan. Sitä paitsi sodat alkavat lähes aina elää aivan omaa elämäänsä. Kun tartutaan aseisiin, asioilla on taipumus riistäytyä käsistä.

1900-luvulla toteutettiin kyllä kolme merkittävää sotilaallista kriisinhallintaoperaatiota, jotka säästivät suuren määrän ihmishenkiä. Tansanian armeija kukisti Idi Aminin hallituksen sen jälkeen kun Amin oli murhauttanut puoli miljoonaa ugandalaista. Intia lopetti pakistanilaisten nykyisen Bangladeshin alueella harjoittaman terrorin, jossa ehti kuolla noin kaksi miljoonaa ihmistä. Vietnam puolestaan ajoi Pol Potin punakhmerit maanpakoon sen jälkeen kun nämä olivat murhanneet tai näännyttäneet nälkään kaksi tai kolme miljoonaa maanmiestään.

Mutta Euroopan tai Pohjois-Amerikan valtioilla ei ollut näiden interventioiden kanssa mitään tekemistä, paitsi että Yhdysvaltain vaatimuksesta Pol Potin maanpakoon ajettu sotarikollishallitus edusti pitkään Kamputseaa YK:ssa.

***

Länsimaiden kriisinhallintaoperaatiot eivät tähän mennessä ole yleensä johtaneet väkivallan vähenemiseen vaan päin vastoin sen kiihtymiseen huimiin mittasuhteisiin. Kyse on usein ollut ainakin osittain tietystä omahyväisestä ymmärryksen puutteesta, joka on alusta lähtien tehnyt onnistuneet lopputulokset mahdottomiksi.

Yhdysvaltain mukaantulo ensimmäiseen maailmansotaan Saksan rajoittamattoman sukellusvenesodan ja ulkoministeri Zimmermannin Meksikoon lähettämän sähkösanoman takia johti sata miljoonaa ihmistä tappaneeseen influenssaepidemiaan ja epätasapainoiseen rauhaan, jonka seurauksena syntyi parinkymmenen vuoden päästä uusi ja vielä tuhoisampi maailmanpalo.

1950-luvun alussa Yhdysvallat sekaantui Korean sotaan YK:n mandaatilla, koska se ei uskonut Kiinan sekaantuvan taisteluihin. Tuloksena oli kolmen tai neljän miljoonan ihmisen kuolema kun Kiina kuitenkin sekaantui taisteluihin.

Indokiinan sota maksoi vielä enemmän ihmishenkiä ilman minkäänlaista hyötyä yhdellekään konfliktin osapuolelle. Kun Yhdysvallat yritti kukistaa Kamputsean kommunistista sissiliikettä pommituksin, punakhmerejä oli vain muutamia satoja. Amerikkalaisten pommitukset auttoivat Pol Potin valtaan ja käynnistivät kansanmurhan, jonka vasta vietnamilaisten interventio pysäytti.

***

Kun Yhdysvallat alkoi lokakuussa 2001 pommittaa Afganistania, Osama bin Ladenilla oli maassa 1200 - 1500 omaa miestään, suurimmaksi osaksi arabeja ja uzbekkeja. Vähän pommituksien alkamisen jälkeen Afganistanin ja Pakistanin pashtujohtajat pitivät Peshawarissa kokouksen. He ilmoittivat ottavansa Osama bin Ladenin ja muut al Qaidan terroristit kiinni sillä ehdolla, että amerikkalaiset lopettavat pommitukset.

George W. Bush ei kuitenkaan ottanut ehdotusta vakavasti. Miten maailman ainoan supervallan presidentti olisi voinut alistua neuvottelemaan tuhannen eksoottisen kyläpäällikön kanssa?

Pommitukset jatkuivat ja niissä kuoli al Qaidan terroristien ja afganistanilaisten Taliban-taistelijoiden ohella myös muutamia tuhansia nuoria pakistanilaisia, jotka olivat kiiruhtaneet Afganistaniin taistelemaan amerikkalaisia vastaan heimoveljiensä puolesta.

Tapahtunut herätti syvää katkeruutta Pakistanissa, ja lokakuussa 2002 pidetyissä parlamenttivaaleissa kuuden al Qaidaa ja Osama bin Ladenia avoimesti tukevan ääri-islamilaisen puolueen liitto sai lumivyöryvoiton sekä Pakistanin luoteisprovinssissa (North Western Frontier Province, NWFP) että Baluchistanissa. Ääri-islamilaisten puolueiden paikkaluku 13-kertaistui.

Pakistanin vuoristoseuduista tuli al Qaidalle ja Taliban-liikkeelle uusi ja entistä vahvempi tukialue, jolta ne ovat alkaneet pikku hiljaa rakentaa yhä laajenevaa sissisotaa Afganistanissa toimivia amerikkalaisia ja eurooppalaisia joukkoja vastaan.

Tämä sota ei lopu ennen kuin ulkomaiset joukot lähtevät Afganistanista häntä koipien välissä, eikä Yhdysvallat taida koskaan saada Osama bin Ladenia kiinni ennen kuin hän menehtyy munuaisvikaansa. Yksinomaan Pakistanin luoteisprovinssissa arvioidaan näet asuvan noin seitsemän miljoonaa ainakin yhden rynnäkkökiväärin omistavaa aikuista miestä, eikä yksikään Pakistanin vuoristomaakuntien asukas ole enää tässä sodassa amerikkalaisten puolella.

Myös Irakin sota on tunnetusti ollut yhtä säihkyvä menestys kuin muut yllä luetellut operaatiot.

***

Toisin sanoen, vaikka asian eettinen ja moraalinen puoli jätettäisiin kokonaan huomiotta, en itse uskaltaisi näiden viimeaikaisten näyttöjen perusteella lähettää EU:n kriisinhallintajoukkoja edes ostamaan kengännauhoja afrikkalaisesta katukaupasta, mistään tätä monimutkaisemmasta operaatiosta puhumattakaan.


Kirjoittaja on kirjailija sekä Ympäristö ja kehitys -järjestön sihteeri. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.