Vieraskolumni

Apulainen tuli taloon

Kun suomalainen törmää palvelijakulttuuriin kehitysmaissa, herää kollektiivinen syyllisyys.
Johanna Latvala
5.5.2009

Johanna Latvala Kop kop. Oven takana seisoo nuori nainen tai mies.

"Olisiko teillä tarjota töitä? Voisin siivota, hoitaa lapsia, pitää huolta puutarhasta tai mitä vain." Hämmentynyt oven avaaja ei oikein tiedä mitä sanoa. Uuteen maahan on saavuttu juuri, matkaväsymys painaa ja matkalaukut ovat purkamatta. Mutta kaipa sitä apua kaivattaisiin, onhan asunto iso, monia asioita hoidettavana ja lapsistakin täytyisi jonkun pitää huolta. Ennen kuin hän kunnolla tajuaa, hän on palkannut kotiapulaisen.

Tilanne on tuttu monelle ekspatriaatille – kotimaastaan kaukana asuvalle ulkomaalaiselle. Varsinkin ensimmäistä kertaa Afrikassa, Aasiassa tai Etelä-Amerikassa asuvalle suomalaiselle kotiapulaiskulttuuri on ilmiö, johon on otettava kantaa: halukkaita työntekijöitä on usein jonoksi asti.

***

Jos palkkaa työntekijöitä kotiin, he saavat edes jonkinlaisia tienestejä. Parhaimmillaan auttaa paitsi apulaistaan, myös hänen perheenjäseniään. Monet maksavat sairaalamaksuja, lasten koulumaksuja, tai antavat rahaa yllättävissä tilanteissa, kuten perheenjäsenen kuollessa.

Postkolonialismin teoreetikot kuten Sara Ahmed puhuvat siirtomaamenneisyyden ja tämän päivän globaalin eriarvoisuuden aiheuttamasta kollektiivisesta syyllisyydestä, jonka "kehittyneissä" maissa asuvat ovat sisäistäneet.

Eräs Keniassa asuva suomalaisnainen kertoi tunteneensa aluksi syyllisyyttä valtavasta talostaan, jossa työskenteli kotiapulainen, puutarhuri ja vartijoita. Asuihan hän maassa, jossa suuri osa ihmisistä taisteli päivittäisestä toimeentulostaan. Hän sanoi kuitenkin sittemmin hyväksyneensä, ettei maailma muutu paremmaksi sillä, että hän kieltäytyy palkkaamasta työntekijöitä. Maksoihan hän heille kuitenkin palkkaa ja paikallisetkin olisivat pitäneet häntä itsekkäänä, ellei hän olisi antanut edes jollekulle mahdollisuutta työhön.

***

Tuskin ihmiset kuitenkaan apulaisia palkkaavat pelkästä maailmanparantamisen ilosta. Toki helpottaa, ettei kaikkea tarvitse tehdä itse. Vieraassa maassa apulainen voi olla myös tietopankki, joka osaa neuvoa tarvittaessa. Mutta asetelmaan liittyy myös syyllisyyttä.

Miten voimme perustella itsellemme sen, että kotona työt tekee joku toinen, jolle maksamamme palkka on mitätön suhteessa omiin tuloihimme? Jatkammeko toiminnallamme siirtomaa-ajoilta periytyvää kulttuuri-imperialismia ja ihmisten välistä eriarvoisuutta? Eräs Keniassa asuva suomalaisnainen kuvasi ristiriitaisia tunteitaan näin: "Joskus jos loikoilen vaikka sohvalla lukemassa lehteä ja Ann luuttuaa lattiaa edessäni, minulle tulee sellainen tunne, että voi ei.. mutta en usko Annin ajattelevan niin, hänelle se on varmaan ihan luonnollista."

Niin kuin onkin. Kenia on tulotasoltaan yksi maailman terävimmin jakautuneista maista, suurin osa on erittäin köyhiä, mutta pieni osa valtavan rikkaita. Ulkomaalaisten ainakin oletetaan kuuluvan jälkimmäiseen ryhmään, vaikka itse emme niin kokisikaan. Yhteiskunnallista eriarvoisuutta pidetään itsestään selvänä.

***

Suomalaiset haluavat kohdella apulaisiaan erityisen hyvin, melkeinpä hemmotellen, ettei tulisi huonoa omatuntoa. Itsekin tunnistan tämän hyvin.

Kenian rannikolla perheen kanssa lomaillessani asuimme talossa, johon kuului kokki-siivooja. Yhtenä iltana meille oli tulossa vieraita ja halusimme monipuolisen illallisen. Kun olin selittänyt, mitä haluaisimme syödä, kysyin vähän häpeissäni: "Onko tässä liikaa työtä? Voin kyllä auttaa, jos tarvitset apua." Kokki katsoi minua huvittuneena, ehkä hieman loukkaantuneenakin. Sitten hän naurahti ja totesi painokkaasti: "Kykenen täydellisesti hoitamaan asian yksinkin. Kiitos vain."

Asioiden vaatiminen apulaisilta aiheuttaa muillekin vaikeuksia. Eräs suomalaisnainen kertoi minulle asuttuaan vuoden Keniassa, että "olen niin huono antamaan negatiivista palautetta, joskus haluaisin valittaa jostain, vaikka jos pyykki on värjääntynyt vaikka olen sata kertaa sanonut, miten se pitää pestä, mutta... Jotenkin sitä miettii itsekseen että voi ei, miten tämä voi olla niin hankalaa. Mutta silti sitä ei mene sanomaan mitään, sen vain hyväksyy."

***

Työnantajat kuvaavat usein apulaisiaan perheenjäseniksi. Tutkimusten mukaan apulaisten perheenjäsenyys isäntäperheissä kuitenkin harvoin ulottuu retoriikan ulkopuolelle, ja perheenjäseneksi nimeäminen voi kansainvälisten tutkimusten mukaan jopa huonontaa työntekijän asemaa.

Latinalaisesta Amerikasta tulleita kotiapulaisia Los Angelesissa tutkinut Pierrette Hondagneu-Sotelo on tuonut esiin muun muassa sen epäkohdan, että työnantaja saattaa odottaa työntekijän tekevän ylitöitä "koska kuuluu perheeseen" tai hoitavan ilman palkkaa lapsia "koska rakastaa näitä".

Olisiko ammattimainen asenne sitten kuitenkin parempi? Vuosikymmeniä Keniassa asunut suomalaisnainen kertoo tulleensa siihen johtopäätökseen, ettei halua olla liian läheinen työntekijöidensä kanssa: "Haluan säilyttää tietyn etäisyyden, enkä halua olla heidän ystävänsä. Täytyy olla selvää, että olen heidän työnantajansa ja he ovat työntekijöitäni. Minulla on auktoriteetti. Onhan tämä minun kotini ja me saamme olla täällä niin kuin haluamme. Saattaa kuulostaa kauhealta, mutta ei siitä tulisi mitään, jos antaisin heidän tulla ja mennä miten sattuu."

***

Suomalaiset kokevat itsensä reiluiksi työnantajiksi ja varmasti pääsääntöisesti ovatkin sitä. Kotiapulaisinstituutioon kuuluvasta rakenteellisesta epäoikeudenmukaisuudesta on kuitenkin hyvä olla tietoinen siinä vaiheessa kun ovelle koputetaan.

Kirjoittaja on sosiaaliantropologi, joka on tehnyt väitöskirjansa Kenian sukulaisuusverkostoista. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.