Vieraskolumni

Apua köyhimmille - kuka kantaa vastuun?

Kansainvälisessä yhteisössä puhutaan nyt paljon yhteisestä vastuunkannosta tehokkaan kehitysyhteistyön perustana. Avunantajien ja avunsaajahallitusten ohella vastuuta pitäisi jakaa myös kansalaisyhteiskunnalle.
Kenny Manara
7.2.2006

Kenny Manara


Vähentääkö kansainvälinen apu köyhyyttä - siinä yksi kiistanalainen ja ajankohtainen aihe, kun keskustellaan kehityskysymyksistä.

Väitetään, että talouskasvu vähentää köyhyyttä. Eli jos kehitysapu vaikuttaa myönteisesti talouteen, se myös vaikuttaa köyhyyden vähentämiseen. On toki myös muita kanavia, joiden kautta avulla voi vaikuttaa köyhyyteen. Avunantajien rahoittamat hankkeet esimerkiksi maaseudun terveydenhuollossa voivat suoraan kohentaa köyhien ihmisten hyvinvointia. Talouskasvun välityksellä avun on kuitenkin arvioitu ohjautuvan tehokkaimmin köyhyyden vähentämiseen.

Talouskasvuun vaikuttavan avun pitäisi pitkällä tähtäimellä johtaa hyvinvoinnin kokonaisvaltaiseen lisääntymiseen. Kuten Maailmanpankin paljon lainatussa arviointiraportissa on todettu, talouskasvua lisäävä apu voi kuitenkin johtaa köyhyyden vähenemiseen ainoastaan silloin, jos avunsaajamaan toteuttaa hyvää hallintoa eli poliittiset valinnat ovat onnistuneita ja instituutiot vahvoja.

Toisin sanoen tämä tarkoittaa sitä, että ohjaamalla kehitysapuvarat sinne, missä apua eniten tarvitaan ja missä apua voidaan tuottavimmin hyödyntää, avunantajat voivat lievittää köyhyyttä kehitysmaissa. Avunantajien retoriikka antaa ymmärtää, että tämä näkemys ohjaa yhä enemmän avun kohdentamista.

***

Kahdenvälisten avunantajien ja monenkeskisten avunantajainstituutioiden ainoa haaste ei ole avun määrän lisääminen vaan myös annetun avun tehokkuuden lisääminen. Siitä syystä hiljattain esitelty yhteisen vastuunkantamisen käsite kehitysyhteistyössä saattaa olla avain siihen, että apu todella auttaa kehitysmaiden köyhiä. Avunantajien ja avunsaajien pitää siis yhteisesti sitoutua kehityshankkeisiin - niin panoksiin kuin lopputuloksiinkin.

Käsite on peräisin avun tehokkuutta käsittelevästä Pariisin julistuksesta, joka allekirjoitettiin vuoden 2005 alkupuolella. Julistuksessa varmistettiin sitoumukset, joita tehtiin vuonna 2003 Roomassa koskien kehitysavun jakamisen harmonisointia, yhtenäistämistä.

Pariisin julistus tarjoaa eväitä siihen, kuinka käytännössä päästään yhteiseen vastuunkantoon. Tansaniassa yhteisen vastuun raamit on määritelty JAS-strategiassa (Joint Assistance Strategy), joka on määritellyt yhä kovemmat kriteerit avun vastaanottamiselle. Samaan aikaan budjettituen (General Budget Support, GBS) merkitys lisääntyy jatkuvasti.

Budjettituki ei kuitenkaan ole lunastanut kaikkia sille asettuja odotuksia. Periaatteessahan avun kanavoiminen budjetin kautta tarkoittaa sitä, että varat ovat entistä tehokkaammin kotimaisessa kontrollissa, ja tämän pitäisi osaltaan vahvistaa demokraattista vastuuta avun hallinnoinnista puhuttaessa.

Hallituksen pitäisi olla vastuussa kansalaisille siinä määrin, että huonoista apupaketeista voidaan myös kieltäytyä. Tansaniassa ei kuitenkaan juuri harrasteta budjettiesitysten kriittistä tarkastelua. Siksi ei ihmetytä, että tähänastiset epäonnistumiset budjettituessa ovat johtuneet pääasiassa maan budjettiprosessin heikkouksista.

***

Kansalaisyhteiskunnalla on keskeinen rooli, kun valvotaan ulkomaisen kehitysavun käyttöä. Kansalaisjärjestöjen tulisi myös lobata hallitusta, jotta se ottaisi julkisen vastuunsa tosissaan. Järjestöt eivät kuitenkaan pysty täyttämään odotuksia, sillä kuten esimerkiksi tuoreessa asiantuntijaraportissa on todettu, Tansaniassa kansalaisjärjestöjen mahdollisuudet osallistua täysillä poliittisiin prosesseihin ovat vielä heikot.

Apua vastaanottavien maiden hallitusten ohella myös monet avunantajat näkevät yhä kansalaisyhteiskunnan roolin budjettiprosessissa rajoittuvan täysin taloudellisten päätösten ulkopuolelle - tärkeimpiin kahdenvälistä ja monenkeskistä apua koskeviin neuvotteluihin kansalaisjärjestöillä ei ole pääsyä.

Olisikin reilua, että yhteinen vastuunkantaminen avun toimittamisessa ja hallinnoinnissa tarkoittaisi kolmiyhteyttä avuantajien, hallitusten ja kansalaisjärjestöjen kesken. Jos halutaan varmistaa, että apu tavoittaa köyhät, on yhteisen vastuunkannon tärkein ulottuvuus avunsaajamaan sisäisten mekanismien toimivuus.

Jos avunantajien toiminnan arviointi jätetään ainoastaan valtiollisten toimijoiden käsiin, saatetaan suorastaan aliarvioida yhteisen vastuunkannon kokonaistavoitteita. Jos kansalaisjärjestöjen osallistumismahdollisuuksia poliittisiin prosesseihin ei paranneta, säilyy riski, että apurahat rikastuttavat pientä eliittiä köyhimpien sijaan.

 

Kirjoittaja toimii kehityspoliittisena sihteerinä Kepan Tansanian-toimistossa. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.