Vieraskolumni

Antamisen vaikeus

Lahjoittaisitko sinä rahaa tuntemattomalle taholle tietämättä, mihin varasi päätyvät?
Jukka Aronen
29.3.2004

Vaimoni sai viime viikolla pienen suomalaisen ystävyysjärjestön esitteen, jossa pyydettiin lahjoittamaan rahaa kaukaisessa maassa olevalle hankkeelle. Aloin muistella omia kokemuksiani rahan lahjoittamisesta, lähinnä prosenttiliikettä.

Kuinka moni muu mahtaa vielä muistaa prosenttiliikkeen? Sen ideahan oli yksinkertainen: valistuneet kansalaiset päättivät laittaa prosentin tuloistaan sivuun - ikäänkuin solidaarisuusverona - koska maan hallitus ei osoittanut riittävästi varoja kehitysyhteistyöhön. Liikkeeseen kuului parhaimpina päivinä kymmeniä tuhansia suomalaista, jotka lahjoittivat rahaa kukin parhaaksi katsomalleen taholle.

Innostuin itsekin prosenttiliikkeestä, kun vuonna 1992 sain käteeni esitteen viidestä mahdollisesta lahjoituskohteesta. Eipä aikaakaan niin olin jo pankissa tekemässä suoraveloitussopimusta pienestä kuukausittaisesta summasta järjestölle, jolla oli toimintaa Keski-Amerikassa.

Miksi ihmeessä halusin auttaa järjestöä, jota en tuntenut, jakamaan varoja kaukaisen maan ihmisille, joita tuskin koskaan näkisin?

Näin jälkikäteen tarkasteltuna syy taisi olla loppujen lopuksi itsekäs. Olin siihen aikaan yliopistolla paljon tekemisissä Latinalaiseen Amerikkaan liittyvien opintojen kanssa, ja tuntui hyvältä kuvitella tilanne, jossa voisin loistaa sillä, että lahjoitan rahaa köyhille.

Näin sieluni silmin, kuinka kaunis, elämäntuskan ja solidaarisuudenkaipuun kyllästämä opiskelijatoverini manaisi sitä, kuinka vähän me länsimaalaiset olemme kiinnostuneet kolmannen maailman riistetyistä ja marginalisoiduista ihmisistä, ja piirsin itseni samaan mielikuvaan vastaamaan: "Niin, no, minä sentään kuulun prosenttiliikkeeseen."

Laskuoppini mukaan 10 euroa kuussa rakkaudesta ei ollut huono sijoitus.

***

Ovatko ihmiset pohjimmiltaan kirkasotsaisia auttajia vai itsekkäitä markkinarationalisteja? Luulen, että eivät kumpaakaan. Ainakin minun oli aikoinaan vaikea niellä Marxin ajatuksia siitä, että "primitiivinen kommunismi" olisi ollut jonkinlainen luonnollinen ihmisen alkutila. Toisaalta en myöskään ole koskaan uskonut hokemaan, jonka mukaan "jokainen ihminen on saari".

Antropologit ovat jo pitkään puhuneet solidaarisuuden ja vastavuoroisuuden yhteydestä. Niin kauan kuin emme ole tekemisissä lähisukulaistemme kanssa, odotamme sosiaalisilta suhteilta ja vaihdannalta vastavuoroisuutta.

Asia on kovin tuttu jokaisen arjesta. Esimerkiksi eilen minulla oli huono omatunto siitä, että olimme joulukuussa vaimoni kanssa Jussin ja Florencian luona herkullisella illallisella emmekä ole vieläkään kutsuneet heitä sen jälkeen omaan kotiimme syömään. Ja juuri viime viikolla mietin, pitäisikö minun ensi kesänä ottaa seinänaapurini Erkin nurmikonleikkuuvuoro, koska hän on talvella lapioinut lumet niin useasti rappusiltamme.

On yllättävää, miten tarkka laskuri meillä on palveluiden ja vastapalveluiden suhteen.

***

Samaan tapaan kuin rekisteröimme palvelusten ja vastapalvelusten määrää, olemme myös tarkkoja siitä, että meitä ei petkuteta. Auttamishalumme kasvaa ja vähenee sen mukaan, miten hyvin tunnemme kohteen.

Jouduin kerran yhdellä ulkomaanreissullani ryöstetyksi, ja minun piti kerjätä bussirahaa aseman edessä. Suurin osa ihmisistä tuijotti ojennettua kättäni kuin olisivat nähneet siinä aseen. Näin mielessäni ohikulkijoiden ajatuskuplia: "Mikähän pummi tuo on? Taitaa käyttää rahat huumeisiin, kun sillä on noin pitkä tukkakin." Lopulta sain ilmaisen pakettiautokyydin porukalta, jonka yksi jäsen tunsi sattumalta erään ystäväni.

Muukalaista autetaan mieluiten silloin, kun siitä ei koidu meille itsellemme suuria ylimääräisiä kuluja ja kun on kaiken lisäksi mahdollista, että autettu saattaa joskus tehdä meille vastapalveluksen.

Petkutukseksi lasketaan myös vapaamatkustaminen, jolla tarkoitetaan nauttimista kollektiivisesta hyvästä siten, että oma panos minimoidaan. Tuntuu siltä, että ihmisillä on sisäänrakennettu vainu ja inho vapaamatkustajien suhteen. Autiolla saarella asuvat suomalaiset Robinson-seikkalijatkin äänestivät ensimmäiseksi ulos siipeilijät, jotka eivät tehneet omaa osuuttaan yhteisön eteen.

Toisaalta meillä jokaisella on myös taipumus harrastaa vapaamatkustamista silloin, kun kukaan ei huomaa. Psykologit ovat panneet merkille, että ryhmänsä puolesta köyttä vetävä ihminen kiskoo paljon löysemmin, kun hänen henkilökohtaista panostaan ei tarkkailla. Sama pätee vaikkapa taputtamiseen: taputamme laiskemmin teatteriesitykselle suuressa väkijoukossa keskellä tuntemattomia ihmisiä kuin pienessä tuttujen ryhmässä.

***

Jos vastavuoroisuuden, henkilökohtaisen kontaktin ja läpinäkyvyyden periaatteet saataisiin toimimaan suomalaisessa solidaarisuustoiminnassa, maailmanparantajien utopistisilta tuntuvat tavoitteet saattaisivat olla roiman askelen verran lähempänä.

En enää ihmettele lainkaan, miksi kummilapsijärjestöt ovat menestyneet niin hyvin. Suomalainen kummi saa auttamaltaan kehitysmaan lapselta valokuvia ja kirjeitä. Näin syntyy vahva tunne henkilökohtaisesta siteestä lapseen - jopa niin vahva, että jotkut kummit ovat matkanneet kaukaiseen maahan "lastaan" tapaamaan.

Kuinka sama idea voitaisiin siirtää myös kehitysyhteistyöhankkeisiin?

Vastavuoroisuutta voidaan toki mainostaa abstraktilla tasolla niin, että kehitysmaihin satsattu raha poikii meille lisää kännykkäkauppoja tai alentaa terrorismin vaaraa, mutta luulen, että auttajille olisi annettava samalla myös jotain konkreettista. En tiedä riittävätkö jäsenyydet, raportit, lehtitilaukset, t-paidat ja lippalakit, mutta asia on pohtimisen arvoinen.

Yhtä olennaista on luoda tunne, että kehitysmaiden köyhät ovat osa samaa maailmanlaajuista yhteisöä kuin mekin. Tämä vaatii paljon nykyistä tarkempaa tiedotustyötä, joka luo kasvot ja tarinan meistä maantieteellisesti kaukana sijaitsevalle ihmiselle.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin kasvattaa luottamusta siihen, että rahat menevät oikeaan osoitteeseen eivätkä huijareille ja vapaamatkustajille. Tässä voi piillä kansalaisjärjestöjen "markkinarako", koska ne yleensä toimivat suoraan kehitysmaiden omien järjestöjen kanssa ja ohittavat siten "pahamaineisen" paikallisen virkamieskoneiston. Mutta kuinka moni potentiaalinen suomalainen rahanlahjoittaja tietää tämän?

***

Itse luovuin aikoinaan prosenttiliikkeen jäsenyydestä, koska se ei läpäissyt vastavuoroisuustestiä: koskaan ei tullut tilannetta, jossa olisin voinut näytellä köyhien pelastajaa unelmieni tytölle.

Mutta millaiseen kohteeseen olisin nyt valmis laittamaan rahaa?

Vaimoni viime viikolla saama rahankeräyskirje vaikutti lupaavalta: tunnen suomalaisen järjestön keräyskohteena olevan hankkeen Keski-Amerikassa ja tiedän, että he tekevät erinomaista ja luotettavaa työtä. Minulla on jopa muistikuva muutamista kasvoista.

Kirje herätti minussa välittömästi auttamisen halun. Aloin laskea, paljonko prosentin laittaminen sivuun merkitsisi kuukaudessa. Summa vaikutti kovin pieneltä, ja kuka tietää, saattaa olla, että jossain vaiheessa vierailen itsekin Keski-Amerikassa ja käyn katsomassa, mitä rahoillani on saatu aikaiseksi.

Vielä haluan kuitenkin selvittää, saavatko lahjoittajat - vastavuoroisuuden nimissä - säännöllisen kuvaraportin hankkeen saavutuksista. Jos tuokin ehto täyttyy, lompakkoni avautuu.


Kirjoittaja vastaa Kepan verkkojulkaisuista. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä eivätkä edusta Kepan virallisia näkemyksiä.