Vieraskolumni

Annos kyynisyyttä kehitysyhteistyöhön

Mikä on kehitysyhteistyöntekijän rooli sekavassa yhteiskunnassa? Kenen neuvonantajana ja tukijana hänen tulisi toimia?
Kimmo Lehtonen
5.4.2004

Kuva:Kimmo Lehtonen

MANAGUA -- Liekö syynä Latinalaisessa Amerikassa vietetty aika, kehitysyhteistyötehtävävuodet vai vain ikä, mutta täytyy tunnustaa kyynisyyden miekan lyövän välillä ohimoiden läpi. Siksi minusta onkin silkkaa tekopyhää hurskastelua, jos väittää tätä työtä tekevän ihmisen olevan ikuinen optimisti ja sillä siisti. Joka niin väittää, katsokoon ympärilleen. Ja myös omaan napaansa.

Minä katselen näkymiä nyt Managuassa. Eikä näytä hyvältä. Pettymys on siksi suuri, että optimisti- ja idealistiminäni kuitenkin toivoi kaikkein syvimmissä sopukoissaan hartaasti, että kahden Suomessa vietetyn viikon jälkeen Nicaraguassa olisi tapahtunut jotakin myönteistä. Vallitsevan nepotismiin perustuvan poliittisen kulttuurin ja hallitsemisen mekanismien pikavallankumous, vaikkapa.

Katinkontit, mitä myönteistä nyt kahdessa viikossa voisi tapahtua. Mutta kyynisyys sikseen, olkaamme yksinkertaisesti realisteja. Jos täkäläisessä valtakunnallisessa politiikassa on tapahtumassa jokin käänne, niin valtaväestön osalta suunta on kohti kelvottomampia aikoja. Ja jos olisin hyvä ennustamaan, voisin veikata, että myös kohti asteittaista romahdusta: taloudellista, aatteellista, moraalista.

***

Suomesta tultuani palasin täällä pikaisesti arkeen: Heti aamuyöllä kotiin saapuessani vaimo laittoi nokan eteen päivän lehden, jossa oli koko etusivun täydeltä verisiä kuvia. Nepä eivät kuitenkaan olleet onnettomuudesta tai pohjoisen intiaanit vastaan maanviljelijät -konfliktista. Ei, ei, ne kuvat olivat parlamentin suuresta salista, jossa valtapuolueiden liberaalien ja sandinistien edustajat ottivat epäpuhtailla iskuilla mittaa toisistaan toisen osapuolen hävittyä lakiäänestyksen.

Eri asteista parlamentaarista nokkapokkaa on tietysti jatkunut jo vuosia, mutta tässä viimeisessä ei enää pysytty poliittisissa karsinoissa vaan hypättiin joukolla yhteiseen kehään kuin maassa suositussa nyrkkeilyssä ikään.

Mitä kansa tästä kaikesta tuumii? La Prensa -lehti otti asiasta seuraavana päivänä selvää. Kansan mielestä kahdeksan kymmenestä kansanedustajasta saisi lähteä. Usko demokratian toimivuuteen on jo muutenkin niin alhaalla, että suuri osa nicaragulaisista kokee pidettävän itseään pilkkana. Totaalinen institutionaalinen kriisi on kansankin mielestä maassa viilausta vaille valmis.

Presidentti Bolaños tuli kolme vuotta sitten valtaan ja sanoi keskittävänsä kaikki voimansa maan instituutioiden voimistamiseen, korruption kitkemiseen ja talouskasvuun. Kaikissa kohdissa on poljettu paikallaan, jos ei nyt oteta lukuun korruption vastaisessa taistelussa saavutettuja erävoittoja: sata miljoonaa dollaria kavaltanut ex-presidentti Alemán on sentään vielä vankila-kotiaresti-vankila -kierteessä.

Kukaan rivikansalainen ei tosin tiedä, onko hän jo huomenna vapaa jonkun poliittisen sopimuksen turvin. Alemán-show on mennyt niin absurdiksi, että sen seuraaminen on jo oikeasti hauskaa.

Bolaños yrittää keinolla millä hyvänsä lyödä kiilaa valtapuolueiden välille ja on siten selvästi avustajineen konsultoinut jotakin paikallista keijokorhosta ja ymmärtänyt peleponnelaissodan aakkoset ja oivaltanut siinä ohessa roomalaisten divide et impera -strategian merkityksen uralleen.

Nicaraguassa on palattu (vai onko se ollut sitä aina?) Rooman valtakunnan aikaan verisine selkäänpuukotuksineen ja poliittisine bakkanaaleineneen. Kadulla menoa kuuluu kutsuttavankin yleiseksi orgiaksi.

***

Miten tämä kaikki sitten liittyy harrastamiimme kansalaisyhteiskunnan asioihin?

Suuresti. Saavuttaakseen omia päämääriään kansalaisyhteiskunnan edustajien on päätettävä kenen kanssa liittoutua, kenelle antaa tuki. Sen päättäminen ei näissä poliittisissa oloissa ole helppoa. Työtoveri toimistossa kommentoi virne suupielessä, että täytyy tietää mennäkö sandinistien, liberaalien vai Bolañosin kelkkaan. Kyynisyyttä tai ei, ainakin se on realismia.

Presidentillä on oma yrityksensä kansalliseksi projektiksi, ja sen toteuttamiseksi hän on kutsunut mukaan myös kansalaisyhteiskunnan edustajat. Projektiin kuuluu myös ajatus kansanäänestyksistä, jotta hallituksen esitykset saataisiin käytäntöön ohi kukkotappelua käyvän parlamentin.

Presidentin projekti saa kansalta 80 prosentin kannatuksen ja myös suuri osa kansalaisyhteiskunnan edustajista on estoitta tämän poliittisen esityksen takana. Hynttyyt yhteen siis Bolañosin kanssa. Mutta onko se oikein viisasta? Millaiseen demokratiauskon aluennustilaan johtaa se, kun kansan konsultoinnilla hyväksytyt asiat jäävät vain poliittisen hallituseliitin propagandatempuksi ennen seuraavia vaaleja?

Meille täällä kehitystyötä tekeville ongelmaksi muodostuu se, miten tähän kaikkeen tulisi suhtautua ja miten tulisi toimia. Nicaragualaisia toimijoita kun emme ole, olkaamme siis neuvonantajia ja tukijoita. Mutta siis: keiden? Mikä on viestimme ja panoksemme näinkin sekavassa sirkuksessa?

Suurella osalla kansalaisyhteiskunnan edustajista on myös tietysti omat poliittiset sidonnaisuutensa ja osalla henkilökohtaiset ambitionsakin päästä osaksi poliittista kermaa.

***

Ongelmallista on se, että kun vuosikausia olemme patistaneet nicaragualaisia uskomaan länsimaisen demokratian aakkosiin, niin se mikä kaiken jälkeen syntyy tulokseksi, on pelkkä kulissi ja monin paikoin demokratian irvikuva.

Kepankin toiminnassa usko kansalaisyhteiskunnan itsenäisyyteen, kaikkivoipaisuuteen, erikoislaatuisuuteen ja erinomaisuuteen on välillä silmiinpistävää. Se on minusta erheellistä ajattelua ja johtaa silmien ummistamiseen todellisuudelta. Ja siksi myös erittäin vaarallista.

Pitäisikö analysoida paremmin ja rehellisemmin yhteiskuntaa ja sen eri toimijoita? Olemmehan haalineet maan kehitysapukoneistoon nornaalitasoon verrattuna kymmenkertaisilla palkoilla ja muilla eduilla nicaragualaisten ammattilaisten parhaimmistoa tuhansittain. He kaikki ovat poissa sieltä, missä valtaosan heistä kaiken järjen mukaan kuuluisi olla: rakentamassa Nicaraguan demokratian peruspilareita valtion koneistossa ja instituutioissa.

Mietin, mitä mahtavat ajatella nicaragualaiset vaikkapa EU:n demokratiakäsityksestä - tai moraalista jos halutaan - kun samasta asiantuntijatyöstä Euroopasta tulleille eurooppalaisille maksetaan muiden yltiöpäisten etujen lisäksi kymmenkertainen palkka nicaragualaisiin kollegoihin nähden?

Entä Kepamme? Tarvitsisimmeko annoksen rehellistä kyynisyyttä nähdäksemme hiukan paremmin?


Kirjoittaja toimii Kepan tiedottajana Nicaraguassa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä eivätkä edusta Kepan virallisia näkemyksiä.