Vieraskolumni

Ammattina maailmanparantaja

Maailmanparantaminen ei ole enää mitään haihattelijoiden hommaa, sillä myös kansalaisjärjestöissä päivän sana on tehokkuus.
Janne Sivonen
5.6.2005

Janne Sivonen

Kansalaisjärjestöissä arvioidaan työn tuloksia yhä useammin mittareilla, joiden logiikka on peräisin tehtaiden ja liukuhihnojen maailmasta. Köyhyyden poiston ja kestävän kehityksen kaltaiset saavuttamattomat tai ainakin kaukaiset kampanjatavoitteet ovat pannassa, ja pienemmätkin päämäärät pilkotaan alatavoitteiksi, jotta työn toteutumista voidaan mitata.

Moni saattaa nähdä järjestömaailmassa tapahtuneen muutoksen osana työelämän huonontumisen lyhyttä historiaa: suurten unelmien tavoitteleminen ei ole enää mikään syy olla hukuttamatta työnsä mielekkyyttä erilaisiin tulosanalyyseihin ja barometreihin.

Itse raportoin neljännesvuosittain siitä, miltä osin maailma on parantunut minun ansiostani tällä vuosineljänneksellä. Eikö työlläni ole oikeutusta, jos maailmanparantamisen tehokkuutta ei voida mitata konkreettisilla indikaattoreilla kolmen kuukauden välein?

Omalla kohdallani muutos lienee tiettyyn rajaan saakka perusteltu, sillä parannan maailmaa palkkatyönä, ja kun palkka maksetaan verovaroista, niin kaipa työstä on saatava jotain muutakin kuin hyviä fiboja sen tekijälle. Toisaalta samaan tehokkuusmaailmaan on imaistu esimerkiksi ulkoministeriön hanketuen kautta nekin järjestöt, joita pyöritetään vapaa-ajalla ja ilmaiseksi.

***

Onneksi maailmanparantajien joukossa on edelleen myös niitä, jotka antavat itselleen luvan rehelliseen haihatteluun. Tapasin taannoin reilun kaupan laiva Estellellä näitä taivaanrannanmaalareita, jotka tunnistaa vanhasta villapaidasta, pitkästä tukasta, hassusta hatusta ja niin edelleen. Kokemus oli kaltaiselleni byrokraattimaailmanparantajalle terveellinen.

Estelle levittää Suomessa viestiä reilusta kaupasta ja muista tärkeistä asioista tehokkaammin kuin monet ammattimaisesti suunnitellut ison rahan mainoskampanjat. Homma sai kuulemma alkunsa, kun jotkut eivät ymmärtäneet, että maailmanparantajapiireissä kiertänyt ajatus oman kehitysapupurjelaivan ostamisesta oli vitsi. Aktiivit ostivat romulaivan ja alkoivat kunnostaa sitä merikelpoiseksi käydäkseen reilua kauppaa ja viedäkseen tavara-apua Afrikkaan.

Parin vuoden mittaiseksi arvioituun kunnostusurakkaan vierähti kymmenen vuotta, mutta lopulta mahdottomana pidetty tavoite toteutui: laiva saatiin valmiiksi ja se purjehti Afrikkaan. Mitenköhän Estellelle olisi käynyt, jos hankkeen alkuunpanijat olisivat survoneet unelmansa matriisimuotoon ja seuranneet neljännesvuosisuunnitelmia? Myönnän, että olen hieman kateellinen estelleläisille, joiden mukaan Estelle on "pikku kepponen ihmisten valintojen ylläpitämiä talouden rautaisia lakeja ja meistä muka riippumattomia realiteetteja vastaan".

***

Estellen väki tavoittelee kansainvälistä solidaarisuutta, oikeudenmukaista talousjärjestelmää ja rauhaa pienin teoin, joiden tehoa on mahdotonta mitata. Silti heidän tavoitteensa voivat jonakin päivänä toteutua, ja siinä estelleläisten ja muiden heidän kaltaistensa osuus on luultavasti tärkeämpi kuin niiden, jotka tavoittelevat samoja asioita "tehokkaasti".

Jos kourallinen alkukristittyjä olisi alkanut tavoitella puolen maapallon käännyttämistä kvartaalimeiningillä, Suomessa uskottaisiin edelleen Ukkoon, Ahtiin ja Tapioon. Sama pätee myös Ranskan vallankumoukseen, Neuvostoliiton ja sosialismin nousuun viime vuosisadalla, Berliinin muurin murtumiseen ja muihin mahdottomuuksiin.


Kirjoittaja toimii Kepan kehityspoliittisena sihteerinä. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.