Vieraskolumni

Afrikan sarvea ei saa unohtaa pitkään aikaan

YK:n erityislähettiläs Martti Ahtisaari ajaa hätäavun muuttamista kestäväksi kehitykseksi Afrikan sarvessa.
Martti Ahtisaari
19.1.2004

IPS -- Tutustuessani viime kesänä Etiopian tilanteeseen kuuntelin kylänvanhimpia seudulla, jolla kuivuus oli uusi ilmiö. He olivat ylpeitä miehiä, joita joutuminen ulkomaisen avun varaan koetteli kovasti, sillä heiltä oli aiemmin liiennyt ruokaa muillekin.

Tuolloin Afrikan sarvea uhkasi jälleen kerran nälkäkatastrofi. Minun tehtäväni YK:n pääsihteerin erityislähettiläänä oli yrittää auttaa torjumaan se ja edistää Etiopian ja Eritrean pääsyä kestävän kehityksen tielle.

Olen todella iloinen, että saatoin osallistua ponnistukseen, jonka avulla säästettiin ihmishenkiä.

Kiitos kuuluu paljolti ihmisille, jotka tekivät ankarasti työtä parantaakseen humanitaaristen kriisien ennustettavuutta Afrikan sarvessa. Myös paikalliset hallitukset ansaitsevat kiitokset vakavasta suhtautumisestaan tilanteeseen. Ne loivat toimivat suhteet kansainväliseen yhteisöön, joka puolestaan reagoi myönteisesti avunpyyntöihin.

Vähäisiksi jääneet sateet vuonna 2002 aiheuttivat vakavan ruokapulan sekä Etiopiassa että Eritreassa. Humanitaarinen kriisi paheni nopeasti varsinkin haavoittuvimmissa väestöryhmissä.

Ajoissa tulleet kriisivaroitukset sekä lahjoittajien ja avustusjärjestöjen nopea toiminta ehkäisivät nälkäkatastrofin. Avuntarve kuitenkin kasvoi niukkojen viljavarastojen huvetessa. Kävi ilmeiseksi, että tuntuvaa apua tarvittaisiin koko viime vuoden ja ainakin tämän vuoden alkupuolen. Kesäkuussa 2003 arvioitiin, että 14,6 miljoonaa ihmistä Etiopiassa ja Eritreassa tarvitsi humanitaarista apua. Tuolloin tilanne jatkoi vielä huononemistaan vähimmälle huomiolle jääneillä alueilla.

Viime vuoden lopulla varmistui, että yli 70 miljoonan asukkaan Etiopia oli välttänyt suurkatastrofin yhteisten ponnistusten ansiosta.

Silti on selvää, että tuntuvaa tarvetta on yhä etenkin muulle kuin ruoka-avulle. Laajaa avustustoimintaa on jatkettava 2004, mikä edellyttää myös lahjoitusten keräämistä entiseen malliin.

Tänä vuonna avun tarpeessa on vielä 6-10 miljoonaa ihmistä. Kuivuuden pahimmin koettelemilla alueilla malaria ja muut tartuntataudit iskevät nälän heikentämiin ihmisiin tavallista helpommin.

Lisäksi tulevat erittäin vaikeat poliittiset ongelmat, kuten maanomistuskysymys. Tilojen keskikoko on yksi hehtaari, joka ei riitä ruokkimaan viisihenkistä perhettä edes hyvinä vuosina.

Etiopian hallitus toteuttaa nyt suunnitelmaa, jossa ihmisiä siirretään uusille alueille ja heille annetaan maata kaksinkertainen ala entiseen verrattuna. Kokemukset kaikkialta maailmasta kuitenkin osoittavat, että väen saaminen muuttamaan on aina hankala asia.

Asutusohjelman toteuttaminen lienee kuitenkin tärkeätä, mutta tietenkin vapaaehtoiselta pohjalta.

Toinen ja vielä tärkeämpi seikka on se, että oikeus maahan sertifioidaan. Kyse ei ole täysimittaisesta yksityistämisestä. Maa säilyy valtion omaisuutena, mutta ihmisille taataan siihen pitkäaikainen hallintaoikeus, jonka he voivat myös siirtää lapsilleen. Se sitoo viljelijät aiempaa tiiviimmin maahan ja innostaa heidät tekemään parannuksia tiloillaan.

Etiopian hallitus ei halua yksityistää maanomistusta, koska se pelkää, että talonpojat myisivät tilansa - ainoan omaisuutensa - ja jäisivät kokonaan ulkopuolisen avun armoille.

Eritreassa on asukkaita vain 3,6 miljoonaa, mutta sen tilanteessa on useita huolestuttavia piirteitä. Noin kaksi kolmannesta väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, ja puolet heistä äärimmäisessä köyhyydessä. Lasten aliravitsemus on yleistä, ja kotitalouksista 53 prosenttia on naisten johtamia.

Alueen pitkän aikavälin kehitystä tarkastellessa on huomattava, että ankaria kuivuuskausia tuntuu tulevan aiempaa tiuhemmin. Afrikan sarven perustavia ongelmia pitäisi kyetä ratkomaan, vaikka kuivuuskausien ja humanitaaristen kriisien kierre jatkuu.

Eritreassa vaatii huomiota kolme keskeistä aluetta, jos mielitään saavuttaa pitkän aikavälin tuloksia: 1) tuntuva humanitaarinen apu on saatava rahoitetuksi, jotta elpymiselle ja kehitykselle luodaan perusta, 2) hallituksen ja avunantajien välistä vuoropuhelua on parannettava ja 3) jatkuva rajakiista Etiopian kanssa on saatava loppumaan.

Eritrean hallitus viestitti, että turvattomuuden tunne estää aseistetun miesvahvuuden vähentämisen. Mielestäni on ratkaisevan tärkeätä saada rajalinja vedetyksi kiireen kaupalla, jotta talonpojat pääsisivät palaamaan pelloilleen ja ruokapula helpottuisi.

Siitä vallitsee yksimielisyys, että Maailmanpankin on aika ottaa johtava rooli Afrikan sarven pitkän aikavälin kehityksessä ja kansainvälisen yhteisön keskittää ponnistuksensa alueelle.

Uskon, että hyppääminen kriisistä toiseen on käymässä sietämättömäksi niin Afrikan sarven asukkaille, avustusjärjestöille kuin avun lahjoittajillekin. On myös meidän veronmaksajiemme edun mukaista, että käännämme alueen kehityksen kohti kasvavaa itsenäisyyttä ruoantuotannossa ja ruokaturvassa.

Kunhan suuntaviivat on määritelty (prosessi on jo hyvässä vauhdissa), kansainvälisen yhteisön täytyy miettiä näiden ohjelmien rahoitusta hiukan pitemmän ajan perspektiivillä - vähintään viideksi vuodeksi - ja sitoutua tavoitteisiin, jotta ne saavutetaan. Jos epäonnistumme, tilanne muuttuu entistä vaikeammaksi.


Kirjoittaja nimitettiin viime kesäkuussa YK:n erityislähettilääksi ratkomaan Afrikan sarven humanitaarista kriisiä.