Vieraskolumni

Aasian sosiaalifoorumi - ei rajoja sosiaalisen pääoman liikkeille

Anastasia Laitila
7.1.2003

Olen ymmärtänyt sosiaalifoorumien edistävän sosiaalisen pääoman vapaata liikkuvuutta aaterajojen ylitse. Suomalainen kollegani kuitenkin määritteli Aasian sosiaalifoorumin lähinnä rajoittamattomaksi markkinapaikaksi, jossa yksilöllä on vapaus valita usean eri vaihtoehdon välillä.

Aasian sosiaalifoorumi Intian Hyderabadissa tarjoaa hikisen ilmaston lisäksi noin 300 erilaista (useassa tapauksessa myös hyvin samanlaista) työryhmää ja kenties sata seminaaria, rinnakkaisen nuorisotapahtuman, mielenosoituksia ja muuta kulttuuriohjelmaa kuten katuteatteria ja elokuvia. Kuten taannoisessa Euroopan sosiaalifoorumissakin, Hyderabadissa vallitsee lievä kaaos, kun ehkäpä 7000 ihmistä vaeltaa etsimässä työryhmiä ja toisiaan. Valokopiointiliikkeet, riksakuskit ja julisteiden valmistajat rikastuvat kertaheitolla.

Suurin osa osanottajista on kotoisin eri puolilta Intiaa, mutta ihmisiä on lisäksi tullut ainakin Indonesiasta, Pakistanista, Nepalista, Bangladeshista, Filippiineiltä. Joukossa ovat tietenkin myös kiintiöeurooppalaiset ja -amerikkalaiset. Liikun pukeutuneena sariin, ja joka viides ihminen pysäyttää minut ja kommentoi ihailevasti; sariin pukeutumista pidetään ylivoimaisena ulkomaalaisille, ja jossain mielessä se on peri-intialaisuuden symboli. Kaikki tuijottavat ensin asuani, sitten ihonväriäni ja lopulta nimikylttiäni selvittääkseen kansallisuuteni.

Kielien kirjo on valtava, mutta pääosin keskustelut käydään hindiksi ja englanniksi. Ohjelmat ovat englanniksi, mutta koskaan ei voi olla varma, mitä tai kuinka montaa kieltä loppujen lopuksi käytetään. Hindin sanavarastoni rajoittuu edelleen alle 50 sanaan, joten pitkistä puheenvuoroista on vaikea saada kiinni, mutta ne tarjoavat kiinnostavan mahdollisuuden tarkkailla paikallista puhekulttuuria.

Eräs hyvin intialainen piirre, joka suomalaisesta tuntuu täysin käsittämättömältä, on se että kaikki työryhmän osanottajat haluavat käyttää vähintään 20 minuutin puheenvuoroja, ja työryhmät kestävät vähintään neljä tuntia.

Asiaan kuuluu myös, että tapahtumat alkavat tunnin myöhässä, ja erityisesti puhujat myöhästelevät mielellään. Hämmästyttävää kyllä, täällä yleisö on useimmiten ajoissa paikalla, ja etenkin kaukaa matkustaneet toivoisivat asioiden sujuvan.

Ja sujuvathan ne, jotenkin ainakin. Monet osanottajista ovat tyytyväisiä ja innoissaan, osa raivoissaan järjestäytymättömyydestä ja sekavuudesta. Tuskin puolet henkilökunnasta tietää, missä mitäkin asiaa hoidetaan, pääalueen ulkopuolella olevia tapahtumapaikkoja on välillä mahdotonta löytää ja kaikki ovat yhtäaikaa, eivätkä paikalliset riksakuskitkaan tunne kaupunkiaan. Osa järjestäjistä ei ole nukkunut eikä syönyt kunnolla koko aikana juostuaan ympäriinsä hoitamassa järjestelyjä.

Osittain kyseessä on siis lievästi kaoottinen aktivistileiri, jossa on liikaa päällekkäisyyttä, ja julkkisaktivistit keräävät suurimman yleisön mutta toistavat vain aikaisempia puheitaan. Mutta ehkä sen pitää olla niin. Jos sosiaalifoorumi tosiaan on eräänlainen julkinen tila, johon globalisaatiokriitikot ja muut samanmieliset, toisenlaista tulevaisuutta tavoittelevat kokoontuvat, tärkeintä ja mielenkiintoisinta on kuljeskella tapaamassa ihmisiä ja jututtaa heitä vapaamuotoisesti, järjestää omia tapaamisia.

Työryhmät tulevat ja menevät, ja harmittavan harvoin ne ovat poikkeuksellisia. Mutta tämänkaltaisissa tilaisuuksissa voi herätä ajatuksia ja tavata ihmisiä, joita ei ehkä koskaan muuten tapaisi. Tietenkään nämäkään ihmiset eivät edusta yhteisojä, joiden kohtaloista akateemiset aktivistit puhuvat. Jos kykenemme kuitenkin kohtaamaan edes ne, jotka tekevät työtä syrjäytettyjen yhteisöjen kanssa, olemme askeleen lähempänä todellisuutta, josta on helpompi liikkua kohti toisenlaista Aasiaa ja toisenlaista maailmaa.

Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että jotakin tapahtuu Aasian sosiaalifoorumin JÄLKEEN. Kykeneekö Etelä-Aasian värikäs ja valtaisa kansalaisliikkeiden ja -järjestöjen kirjo vastaamaan haasteeseen, jää nähtäväksi.