Vieraskolumni

Äänettömät

Meillä hyvinvointivaltion kasvateilla on hyvin vähän kokemusta olemisesta jonkin armoilla. Tsunami oli minulle sellainen.
Marie Kajava
22.12.2009

Marie Kajava



Siitä on kohta viisi vuotta. Viidessä vuodessa maailma unohtaa. Ainakin se osa maailmasta, jolla menee lystikkäästi. Jolle vuoden 2004 tsunami oli järkyttävä konflikti, siis oli.

Meidät kun evakuoitiin ja lennätettiin turvalliseen Suomeen.

Tuona tapaninpäivän aamuna join teetä rannan läheisyydessä, Sri lankan lounaisosissa. Oli kumman hiljaista, linnut menivät. Tunnin sisällä meri oli ottanut maan, lävistänyt rakennuksen, vienyt mennessään ihmisiä, puita, rakennuksia, veneitä, mitä kohdalle sattuikaan. Pakenin, kuten muutkin, kolmannen aallon jälkeen rannan tuntumassa sijaitsevalle temppelikukkulalle.

Siellä astui esiin häpeä.

Muuan paikallinen perhe antoi meidän leiriytyä pihallaan. Monet muut, joilla oli kodeista seinät jäljellä, kokkasivat ja toivat päivän aikana ihmisille ruokaa: riisiä, leipää.

Me emme tienneet, mitä ihmettä oli tapahtunut. Ei kukaan tiennyt. Mutta tietämättömyys ei hävettänyt.

***

Kuuntelin muutama viikkoa sitten Amnesty Internationalin pääsihteeri Irene Khanin puhetta Helsingin yliopistolla. Hän puhui voimattomuuden tunteesta ja siitä, miten aikamme haaste ei ole köyhien vauraannuttamisessa vaan voimauttamisessa. Siinä, että ihminen tuntee voivansa vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Ennen kaikkea: että ihminen on ääni, jota kuunnellaan.

Meillä hyvinvointivaltion kasvateilla on hyvin vähän kokemusta olemisesta jonkin armoilla. Tsunami oli minulle sellainen. Olimme luonnon armoilla, mutta myös muussa mielessä nuo päivät vastasivat tilannetta, josta Khan puhui - läsnä olivat puute, turvattomuus, ulkopuolisuus ja äänettömyys.

Erona on tietysti se, että minä eli turisti, koin tällaisen tilanteen elämässäni kerran. Maailman köyhille se on arkipäivää.

Puute oli sitä, ettei minulla ollut ruokaa tai juomaa, ei majapaikkaa. Turvattomuutta tunsin, koska en tiennyt, mitä oli tapahtunut ja mitä tapahtuisi seuraavaksi. Epäilin, että kyseessä oli vedenpaisumus tai maailmanloppu, että kuolemme kaikki. Ulkopuolisuus oli sitä, että olin vieraalla maalla vieraassa kulttuurissa eikä minulla ollut keinoja ymmärtää ympäristöä tai kommunikoida ihmisten kanssa.

Ainoastaan äänettömyyttä en kokenut itse. Näin sitä kylläkin muissa. Äänettömyys on syvintä olemattomuutta.

Äänettömyys on sitä, että omaa ääntä ei kuulla tai ei ole pääsyä äänen luo, tiedonlähteille. Tsunamipäivänä kuulimme paikalliselta nuorelta mieheltä, joka oli "kuullut joltakulta joka oli kuullut joltakulta joka oli kuullut joltakulta että oli ehkä tapahtunut maanjäristys jossain Australian kaakkoisosissa". Seuraavaksi nuorimies kertoi kuulleensa huhua, että eräs kyläläinen jolla oli radio, puhui tsunamista.

Tuo samainen nuorimies kertoi tapaninpäivänä 2004, jossain aaltojen ja rannan evakuoinnin välissä, että oli niitä jotka pelastettiin. Hän oli nähnyt taivaalla helikoptereita. Että oli niitä rikkaita, jotka lennätettiin helikoptereissa sisämaahan. Että kysymys ei ole ainoastaan siitä, onko kotona radiota taikka ei. Vaan siitä, halutaanko radiossa kertoa kaikille tulevasta vaarasta.

Se on äänettömyyttä.

***

Tuona tapaninpäivänä kokemani häpeä tiivistyy silkkaan meteliin:

Joukko turisteja istuu vieraanvaraisen perheen pihalla. Ensin he mesoavat kovaan ääneen, etteivät todellakaan suostu juomaan vettä, jota pulloissa tarjotaan. Seuraavaksi he menevät perheen pihavessaan ja jatkavat kauhistelemalla toiletin hygieniatasoa. Lienee sanomattakin selvää, että he eivät todellakaan syö riisiä, jota heille myös tarjotaan.

Sitten me matkasimme lentokonein turvalliseen Suomeen.

Meidän ääntämme, meidän kokemustamme halusivat kuulla kaikki. Naapurit, kyläläiset, työkaverit, kummin kaimat, puhumattakaan mediasta. Itse asiassa ei ollut ketään, joka ei olisi halunnut kuulla meidän ääntämme. Tsunami kun käynnisti jonkinlaisen yhteisöllisen empatian ja myös sympatian kokemuksen.

Tsunami oli meidän metelimme.

***

Palasin kesäkuussa 2005 Sri lankaan. Raiteilta suistunut juna oli edelleen metsässä, jonne aalto sen paiskasi. Perheet asuivat puusta tai pahvista rakennetuissa laatikoissa. Saaren eteläosa oli hyvin tyhjä ja hiljainen.

Tuo nuori srilankalaismies on lähettänyt minulle tsunamin jälkeen kuukausittain tekstiviestejä. Hän kertoo, että on tylsää, usein hän kirjoittaa tsunamista ja helikoptereista. En tiedä, onko totta, että hallitus evakuoi helikopterein vaikutusvaltaiset. Eikä tieto ole tässä kohdin niin tärkeää. Olennaista on miehen kokemus siitä, että hän oli ja on ulkopuolinen ja äänetön.

Muutama viikko sitten nuori srilankalaismies lähetti minulle tekstiviestin. Olin lähdössä Irene Khanin luennolta kotiin, pää täynnä vaikutusvaltaisia ääniä. Tekstiviestissä luki, että rannat ovat edelleen autiot. Että on hiljaista.

Kolumnisti on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.