Vieraskolumni

12 siviiliä lähempänä voittoa

Maanpuolustuskorkeakoulun pääopettaja kauppaa Afganistanin turvallisuusviranomaisille "onnistumisen elämyksiä" samalla kun sodan jaloissa kuolee viattomia siviilejä.
Jussi Förbom
18.3.2010

14. helmikuuta avaan tietokoneen verkkoselaimen outokumpulaisessa hotellihuoneessa.

Brittiläinen The Guardian kertoo, että 12 siviiliä on kuollut Naton iskussa Afganistanin Helmandin maakunnassa. Ohjus on lentänyt 300 metriä harhaan. 

Olen väsynyt, sillä on melkein puoliyö, ja olen matkustanut koko illan. En siis jaksa muuta kuin rekisteröidä uutisen tärkeimmän ulottuvuuden: ihmisiä, viattomia siviilejä, on jälleen kuollut. Operaatio Moshtarak on siis täydessä vauhdissa, ajattelen happamasti ja epäuskoisena. Sitten menen nukkumaan.

***
Aamulla 15. helmikuuta avaan television.

Ylen Aamu-tv:n uutiset. Raportti Afganistanista. Operaatio on käynnissä, sanotaan. Niin?

Talebaneja on surmattu, kerrotaan. Niiiiin?

Kuva palaa Helmandista takaisin Pasilaan, ja on aika siirtyä muihin aiheisiin.

Istun sängynreunalla. Ei sanaakaan kuolleista siviileistä, ei sanaakaan harhaosumista.

En ole naiivi. Tiedän, että Afganistanin sodassa on sattunut useita muitakin "valitettavia harhaosumia". Heti seuraavana päivänä 15. helmikuuta uutiset kertovat, että jälleen viisi siviiliä on saanut Helmandissa surmansa.

Siitä viikon kuluttua ilmaisku Uruzganin maakunnassa Keski-Afganistanissa surmaa ainakin 27 siviiliä ja haavoittaa kahtatoista.

Vuonna 2009 sodan uhriluku oli YK:n raportin mukaan 2 400, suurin sitten sodan alkamisen vuonna 2001.

***

Vaikka en ole naiivi, olen kuitenkin elänyt vilpittömästi siinä uskossa, että siviiliuhreista voi lukea ja kuulla myös suomalaisista tiedotusvälineistä. Ja ennen kuin kukaan ehtii protestoida, myönnän auliisti, että Yle toki kertoi Uruzganin maakunnan tragediasta ja että Helsingin Sanomat on jatkuvasti tunnollisesti raportoinut Afganistanin siviiliuhreista.

Silti asian ydin on juuri tässä: Ylellä on raportti Afganistanista myös 15. helmikuuta, ja Yle on jopa kutsunut Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen pääopettajan Juha-Antero Puistolan Aamu-tv:n studioon kommentoimaan operaation kulkua ja tarkoitusta.

Ja silti: ei sanaakaan 12 kuolleesta siviilistä.

Puistola arvioi operaation kokonaismerkitystä: sillä voidaan mahdollisesti päästä yhä lähemmäksi Talebanin kovaa ydintä Kandaharissa, ja jos turvallisuuden takaaminen voidaan siirtää afganistanilaisten omiin käsiin, voidaan "väestö saada Afganistanin hallinnon puolelle".

"Eli tällä ei pyritä surmaamaan kaikki talebaneja, jotka vastaan tulevat?", toimittaja kysyy.

"Ei, päinvastoin, tässä operaatiossa näyttää siltä, että on pikemminkin pyritty välttämään surmaamista niin pitkälle kuin mahdollista", Puistola vastaa.

Puistolan mukaan operaatiot taistelut ovat toistaiseksi menneet hyvin, mutta varsinainen ratkaisu riippuu siitä, "saadaanko väestö oikeasti kääntymään pois väkivallasta".

Ja jos Afganistanin omat turvallisuusviranomaiset saavat operaatiosta "onnistumisen elämyksiä" ja luottamus heihin kasvaa, "niin siellä se voitto on".

En saata käsittää, miten Puistola voi puhua onnistumisen elämyksistä tilanteessa, jossa maassa käydään sotaa, "väestöä" kuolee, hallitus on korruptoitunut eikä valtiota tai yhteiskuntaa käytännössä ole.

En käsitä sitäkään, miten hän kehtaa korostaa surmaamisen välttämisen strategiaa suorassa lähetyksessä samana aamuna, kun muut tiedotusvälineet kertovat siviilien kuolemasta.

***

Tavallisten afgaanien halu uskoa hallinnon ja hallinnan kestävään siirtoon afgaaniviranomaisille ei ole mikään itsestäänselvyys. Afganistanilaiset eivät ole yhtenäinen joukko, vaan monisyinen kudelma heimoja ja sisäisestikin ristiriitaisia viiteryhmiä.

Myöskään Taleban ei ole yhtenäinen joukko "jotain muita ihmisiä" kuin siviilejä, vaan siihen kuuluu tai sen nimissä taistelee ihmisiä, jotka saattavat "siviilissä" olla aivan tavallisia perheenisiä tai maanviljelijöitä - jotka tosin todennäköisesti viljelevät oopiumia.

Tilanne "kentällä" on siis kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Siksi siviilien menehtyminen syö paitsi tavallisten ihmisten luottamusta tulevaan, myös edellytyksiä elintärkeän poliittisen ratkaisun aikaansaamista.

Minua se syö erityisesti siksi, että Naton ja johtavien poliitikkojen sinnikäs jargon "turvallisuuden takaamisesta" peittää alleen kaikki muut argumentit. Turvallisuuden abstrakti tarkoitus pyhittää valtapolitiikan ja militaristiset keinot, ja ihmiset ja heidän oikeutensa unohtuvat.

"Unohtamalla" mainita siviilien kuolemasta Yle pönkittää poliittisen hegemonian tapaa korostaa turvallisuutta ihmisoikeuksien kustannuksella.

***
Pari päivää myöhemmin eetterin täyttää uutinen korkean tason Taleban-johtajan pidätyksestä. Nyt on saatu iso kala koukkuun, ja Naton ja Yhdysvaltain mediavoitto on kiistaton - kukaan ei enää muista yhtäkään siviiliuhria.

Ehkä Lännen ja afgaanien joukot toden totta repivät tästäkin upeasta uutisesta onnistumisen elämyksiä. Ehkä voitto on nyt todella askeleen lähempänä.

Minä en vain saata käsittää, mitä sotilaallisella ja siis väistämättä väkivaltaisella "voitolla" voidaan saavuttaa, ennen kuin kaikki konfliktin osapuolet - hirviömäinen Taleban mukaan lukien - todella istuvat alas neuvottelemaan poliittisesta ratkaisusta.

Ei riitä, että Yhdysvallat ja Kabulin hallitus keskustelevat keskenään, vaan kaikkien osapuolten on keskusteltava yhdessä - siis "moshtarak", kuten sana dariksi kuuluu.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, Pax-lehden päätoimittaja ja Amnestyn Suomen osaston puheenjohtaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.