Vieraskolumni

1+1=N¹ X ¼ Y

Mitä sinulle tulee mieleen sanaparista ”Kehitysmaiden köyhät”? Minä olin lapsi 80-luvulla ja näen kwashiorkorista kärsivän etiopialaislapsen.
Nina Sarell
29.8.2011

Joskus kymmenvuotiaana hullaannuin äiti Teresaan, ja köyhä muuttui aliravituksi kastittomaksi pikkutytöksi Kalkutan slummissa. Kotikylässä lähetystyöntekijä näytti ompeluseuroissa diakuvia resupaitaisista lapsista savimajan edessä. Niillä ei ollut porkkanoita, koska niiden äiti luuli porkkanansiemeniä ripulilääkkeeksi ja syötti siemenet lapsille.

Vielä tänäkin päivänä meille myydään kehitysmaan köyhänä lapsi, jolla ei ole ruokaa. Se on mielikuva, jossa on vääntömomenttia. Kun läväytämme Afrikka ja nälkää näkevä lapsi -kortin pöytään, kukaan ei oikein enää ilkeä sanoa, että hoidetaan ensin kuntoon omien köyhien asiat.

Lipaskeräystä suunnitellessa nälkäinen lapsi saa hiukan paatuneemmankin kukkaronnyörit höltymään. Silmiemme eteen maalataan kaunis satu: köyhä jossakin siellä kaukana on tällainen, viaton lapsi. Kun suuntaamme kehitysavun tänne, kun kilautat lippaaseen kolikon, lapsi saa ruokaa, lakkaa kärsimästä ja ajattelee sinua kiitollisena. Yksi plus yksi on kaksi.

***

Tunteisiin vetoamisen miekka viiltää omantunnon kahtia ja kaivaa kovan kuoren alta halun auttaa. Mutta siinä on kaksi terää: kun vierailet kehitysmaassa, jossa ei ole yhtään lasta, jolla olisi ulkoneva vatsa ja ohuet kädet, saattaakin yhtäkkiä tuntua siltä kuin sinua olisi huijattu koko pienen elämäsi ajan.

Yhtäkkiä köyhyydellä on niin monenlaisia kasvoja. Köyhät marssivat lapsellisen maailmankuvasi yli rahattomana, asunnottomana, kehitysvammaisena, invalidisoituneena, kroonisesti sairaana kurjuuden armeijana.

Ne, jotka meillä kuuluvat sosiaaliturvan piiriin, ovat siellä jossakin toisessa ulottuvuudessa köyhiä. Yksinhuoltajaäiti joutuu syöttämään vauvalle monta päivää peräkkäin vitivalkoista leipää ja tiivistemehua, kun ei ole sosiaalitoimistoa, leipäjonoa eikä EU-avustuksia. Lapsen kengät jäävät pieniksi, ja lapsi ei voi enää mennä kouluun. Toipuva alkoholisti myy bussissa kuulakärkikyniä, joita kukaan ei osta. Jalaton mies on tiputtautunut pyörätuolistaan yöksi nukkumaan katukiveykselle. Ahdistunut, harhainen skitsofreenikko kiroilee ohikulkijoille ja kaivelee roskakasoja syötävää etsiskellen. Hedelmänmyyjä on säälinyt kirkon edessä kerjääviä vanhuksia ja antanut kaikille mangot, joita ne imeskelevät hampaattomalla suullaan.

Köyhät. Niitä on liikaa ja liian monenlaisia, ne kummittelevat kaikkialla mihin menet, ja nukut yösi huonosti. Kätesi eivät riitä, rahasi eivät riitä. Mikään ei riitä.

Aamulla herättyäsi tunnet olosi hieman tarmokkaammaksi. Päätät yrittää, kantaa oman kortesi kekoon. Annat sen minkä pystyt. Kaikkia en voi auttaa, mutta pienikin apu on jotakin, ajattelet. Autan niitä, jotka tarvitsevat eniten.

***

Ensimmäiseksi opit, että rahan antaminen ei kannata. Sama nälkiintyneen näköinen kakara, joka juuri äsken kerjäsi sinulta lantin, kulkee ohitsesi tyytyväisenä, liimapurkki nenän alla. Ostat sille ruokaa. Se myy ruoan nurkan takana ja ostaa taas liimaa. Sitten kuulet, että se ei ole edes köyhä. Sillä on kotikin, mutta jostakin syystä se kulkee mieluummin kadulla.

Vähitellen, päivien vieriessä, alkaa näyttää siltä, että köyhät eivät olekaan puolustuskyvyttömiä raukkoja. Ne syöttävät sinulle metrikaupalla pajunköyttä ja palaavat anteliaisuutesi houkuttelemana lompakollesi kuin bumerangit. Jos annat kolikon, seuraavana päivänä ne pyytävät dollaria. Jos annat paidan päältäsi, ne haluavat kengät jalastasi. Ne eivät ole edes mukavia. Ne ovat ärsyttäviä. Köyhyys on ärsyttävää. Se ei mene pois.

Kuluu kuukausi, kuluu toinen. Sulkeudut vähitellen kokonaan kotiisi, etkä enää avaa ovea. Et jaksa enää tuntea sympatiaa etkä uskoa pieniin tekoihin. Mitä järkeä on ostaa niille tänään ruokaa, kun huomenna niiden on kuitenkin taas syötävä. Jotenkin ne pärjäävät aina, sinun avullasi tai ilman. Samalla tiedät, että jo nyt ne tulivat avustasi riippuvaisiksi. Se on paha.

Istut yksin lukittujen oviesi takana parhaat päivänsä nähneessä nojatuolissa olutlasi kädessä ja katsot televisiosta, miten joku maailmanmatkaaja ajaa Saharassa Jeepillä ympyrää. Sisälläsi, siinä paikassa, jossa sijaitsi ennen halusi olla parempi ihminen paremmassa maailmassa, on ontto kotelo. Kaipaat kipeästi lapsuutesi köyhyyden kasvoja. Maitojauhetta, niille annettiin maitojauhetta. Ja ne voivat paremmin.

***

Mutta siellä, missä olet juuri nyt, köyhyys ei ole ala-asteen laskutehtävä. Se on ruma ja rujo epäyhtälö, korruptoitunut ja ahne, sillä on diktaattoripresidentti ja vilpilliset vaalit. Se saastuttaa luontoa, valehtelee, käyttää antamasi rahat vääriin asioihin ja pettää luottamuksesi. Se ei ole hallittavissa eikä kesytettävissä, eikä sitä päivää, jolloin sillä on viimeinkin kaikki hyvin, tule kai koskaan. Ei, vaikka tekisit mitä.

Vaikka tajuat, että niin sen piti tietenkin olla, etsit joskus vieläkin katuvilinässä ihmisten joukosta sitä lasta, jonka muistaisit kasvoilta, jonka tunnistaisit. Oikeaa köyhää, nöyrää, alistuvaa ja kiitollista. Jota voisit auttaa. Joka tekisi sinusta ikuisen.

Nina Sarell on Nicaraguassa asuva vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.