Kuva:
Marcello Casal
Wikimedia Commons
Uutistausta

YK kannustaa loppukiriin kohti vuosituhattavoitteita

YK:n yleiskokouksessa luvattiin lisää rahaa köyhyyden vähentämiseen, muttei niin paljon kuin kehitysapua on leikattu. Maailma on edistynyt vuosituhattavoitteiden suuntaan, mutta on vaikeaa sanoa kuinka paljon, kuinka tasaisesti – ja kuinka paljon edistyksestä ylipäänsä johtuu tavoitteista.
Esa Salminen
25.9.2013

Tänään YK:n yleiskokous New Yorkissa keskittyy puhumaan niin sanotusta uudesta kehitysagendasta, eli siitä, millaista maailmaa halutaan rakentaa vuoden 2015 jälkeen, kun nykyiset vuosituhattavoitteet umpeutuvat.

Samaan aikaan YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon kannustaa maailman maita kiihdyttämään tahtia kohti vielä voimassa olevien vuosituhattavoitteiden saavuttamista. 23. syyskuuta New Yorkissa tätä varten luvattiinkin 2,5 miljardia lisädollaria. Suurimpina lahjoittajina ovat Britannia, Norja, Maailmanpankki ja Ikea-säätiö.

Tämä lisäraha ei tosin paikkaa sitä, että rikkaiden maiden kehitysapu laski reaalirahassa vuodesta 2010 melkein kolme miljardia vuoteen 2011 ja siitä vielä reilut viisi miljardia vuoteen 2012, jolloin se oli noin 126 miljardia dollaria. Kaikkein köyhimmille maille apu laski viime vuonna 13 prosenttia.

Selvää edistystä, muttei kaikessa

Tuorein vuosituhattavoitteiden edistystä mittaava raportti julkaistiin heinäkuussa. Siinä käydään läpi kahdeksan päätavoitteen, 21 alatavoitteen ja yli 60 mittarin osalta, miten maailman maat ovat menestyneet inhimillisen kehityksen ajamisessa.

Yleisesti tarkasteltuna edistystä on tapahtunut paljon vuoden 1990 tasoon nähden: äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä on puolittunut, ja "absoluuttisesti köyhiä" oli vuonna 2012 maailmassa 700 miljoonaa vähemmän. Samoin puolittunut on niiden ihmisten osuus, jotka eivät saa kunnollista juomavettä. Malaria ja tuberkuloosi ovat vähentyneet merkittävästi, ja muutenkin terveyssektorilla on edistytty. Myös peruskoulutus on lisääntynyt selkeästi.

Kehitys ei taas ole ollut toivottua muun muassa nälän voittamisessa, äitikuolleisuuden vähentämisessä, hygieniahuollossa ja ympäristönsuojelussa. Eivätkä onnistumisetkaan täydellisiä ole: edelleen 1,2 miljardia ihmistä elää äärimmäisessä köyhyydessä.

Epätasainen edistys

Kun "maailman edistymistä" katsoo tarkemmin, huomaa kuitenkin, että edistys on varsin epätasaista niin ajallisesti kuin maantieteellisesti.

Esimerkiksi lapsikuolleisuuden vähentäminen on edistynyt kohtuullisen hyvin: tuhannesta lapsesta kuoli 90 vielä vuonna 1990, mutta vuonna 2012 enää 48. Pudotusta on 47 prosenttia, mutta se ei riitä, jotta kahden kolmasosan pudotustavoite saavutettaisiin vuoteen 2015 mennessä. Onneksi kuitenkin edistys on kiihtynyt: vuosina 1990–1995 vauhti oli 1,2 prosenttia vuodessa, 2005–2012 jo 3,9. Nopeuden pitäisi olla vähintään neljä prosenttia vuodessa, jotta maaliin päästäisiin ajoissa.

Maantieteellisesti ainoastaan Etelä-Aasiassa ja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa tavoitteeseen ei näillä näkymin päästä. Saharan eteläpuolella lapsikuolleisuus on edelleen 98 lasta tuhannesta, eli enemmän kuin globaali keskiarvo vuonna 1990. Puolet kaikista alle viisivuotiaina kuolevista lapsista syntyy vain viiteen maahan: Intiaan, Kiinaan, Kongon demokraattiseen tasavaltaan, Nigeriaan ja Pakistaniin. Intia ja Nigeria vastaavat kahdestaan yli kolmasosaa koko karmeasta potista.

Jos siis tähän vuosituhattavoitteeseen haluttaisiin aidosti päästä, huomio pitäisi kiinnittää näihin maihin. Mutta jos näin tehdään, on riski, että rahoituksen vähentyessä hyvä kehitys muissa maissa hidastuu, ja saavutettuja askelia joudutaan pahimmassa tapauksessa jopa perumaan.

Köyhyyden väheneminen ei riitä

Köyhyyden tilastollinen väheneminen ei usein tarkoita sitä, että entisissä köyhissä maissa olisi nyt kaikki hyvin, ja ne voidaan jättää oman onnensa nojaan.

Tutkija Andrea Ordóñez ottaa Development Progress -blogissa esimerkiksi vaurastuvan Latinalaisen Amerikan, jonka kehitysluvut ovat positiiviset lähes kautta linjan. Ordóñezin mukaan Latinalainen Amerikka tarvitsee silti pitkän aikavälin rahoitusta. 30 prosenttia latinalaisamerikkalaisista elää edelleen alle neljällä dollarilla päivässä (äärimmäisen köyhyyden raja on 1,25 dollaria), ja jopa 38 prosenttia väestöstä on vaarassa pudota takaisin köyhyysrajan alle.

Juuri tämä epävarmuus on riski monille raaka-ainebuumin tähden rikastuville maille. Ordóñez muistuttaa, ettei pidä harhautua luulemaan, että tilastot tarkoittaisivat sitä, että näissä maissa olisi nyt vahva keskituloinen luokka.

Riittääkö kouluun pääseminen?

Vuosituhattavoitteita on kehuttu siitä, että mitattavat tavoitteet ja poliittinen tahto ovat saaneet aikaan ennennäkemättömän globaalin innon vähentää köyhyyttä.

Tavoitteiden mittaus on saanut osakseen myös kritiikkiä. Esimerkiksi maille asetetut yhdet ja samat prosentuaaliset tavoitteet eivät ole kovin reiluja kaikkein köyhimpiä maita kohtaan: On toki helpompi puolittaa äärimmäinen köyhyys, jos se on 10 prosenttia kuin jos se on 60 prosenttia. Reilustikin köyhyyttä vähentänyt köyhä maa voi näyttää epäonnistuneen, jos se ei saa köyhien osuutta 30 prosenttiin.

Bill Gates on sanonut, ettei kyse olekaan onnistumisesta ja häviämisestä, vaan enemmin kevättodistuksesta: osa saa kiitettäviä, toiset hyviä, tyydyttäviä tai välttäviä lukuja. Myös niissä maissa, missä menee huonoimmin, on edistystä tapahtunut.

Toinen, jo klassinen esimerkki koskee koulutusta: vuosituhattavoitteiden mittarin mukaisesti maat pyrkivät saamaan kaikki lapset peruskouluun – jopa niin kiivaasti, että luokkakoot kasvavat eikä opetuksen tasoon kiinnitettä riittävästi huomiota. Karrikoidusti (eikä ikävä kyllä edes kovin karrikoidusti) päädytään siihen, että monet lapset kyllä käyvät peruskoulun, mutteivät silti opi lukemaan.

Kuitenkin vaikeasti mitattavissa

The Guardianin selvitysten mukaan vuosituhattavoitteita kohden pyrkiminen on parantanut monien maiden tutkimusta ja tilastointia tekevien viranomaisten toimintaa.

Mutta kriitikot ovat sitä mieltä, ettei parantuntukaan taso aina ole kovin hyvä. Guardian siteeraa YK:n prosesseissa mukana olevia tutkijoita Varad Pandea ja Molly Elgin-Cossartia, joiden mukaan jopa 40 kehitysmaalla ei ole saatavilla tietoa, jolla ne voisivat aidosti arvioida maissaan vallitsevaa äärimmäistä köyhyyttä ja nälkää.

Niissä maissa, joissa äitiyskuolleisuus, malaria ja tuberkuloosi jylläävät, myös tilastointi ja data ovat heikoimmassa kunnossa. Monet maat luottavat edelleen ovensuukyselyihin, jotka ovat kalliita, ja joilla tavoitetaan yleensä vain ne ihmiset, joiden luokse pääsee helpoiten. Kansalliset arviot eivät myöskään yleensä paljasta maan sisäistä eriarvoisuutta: sitä, miten eri tuloluokilla ja vähemmistöillä sujuu.

Se että 700 miljoonaa ihmistä on nostettu köyhyydestä, onkin vain osittaiseen tietoon perustuva arvio – kriitikoiden mukaan retoriikkaa, jonka tarkoitus on kannustaa kohti jatkuvaa hyväntekeväisyyttä.

Sen lisäksi, että on vaikeaa sanoa kuinka paljon edistystä on oikeasti tapahtunut, toiset kriitikot huomauttavat, ettei voida todistaa kuinka paljon hyvää on tapahtunut nimenomaan siksi, että on pyritty kohti vuosituhattavoitteita.

Esimerkiksi Kiinan vaurastuminen aiheutti käytännössä sen, että äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuus laski tavoitteen tasolle viisi vuotta etuajassa, jo 2010. Vuonna 1990 kiinalaisista 60 prosenttia kituutti rajan alapuolella, vuonna 2010 enää 16 prosenttia.

Vuosituhattavoitteiden seurantaraportissa todetaankin, että yksi iso kehittämisen alue tulevaisuudessa on olemassa olevan datan parempi käyttö, ja erityisesti uuden teknologian, laajenevan internetin ja joukkoistamisen käyttäminen tiedonhankinnassa. Silloin edistystä voidaan seurata paremmin ja toimenpiteitä kohdistaa oikein.