Mesurado-joki Liberiassa.
Liberia oli yksi maista, joihin West African Leaks -tietovuoto on keskittynyt. Vuodetut tiedot nostivat esiin rikkaan eliitin salaisia rahoitusjärjestelyjä maista, joissa suuri osa kansalaisista elää köyhyydessä.
Kuva:
David Stanley
Uutistausta

West Africa Leaks nosti verovälttelyn jälleen pöydälle - mikä ratkaisuksi kauas karkaaviin rahavirtoihin?

Kehitysmaista lähtevien laittomien pääomavirtojen hillintä on noussut viime vuosina vahvasti kehityspolitiikan agendalle. Mutta ratkaisisiko ongelmaan puuttuminen kehitysmaiden polttavimpia rahoitusongelmia?
Matti Ylönen
4.6.2018

Kansainvälistä kehitysmaauutisointia ovat viime viikkoina hallinneet West Africa Leaks -tietovuodon esiin nostamat veroparatiisijärjestelyt. International Consortium of Investigative Journalism ICIJ -järjestön kautta vuodetut tiedot nostivat esiin monien afrikkalaisten poliitikkojen salaisia rahoitusjärjestelyjä maista, joissa suuri osa kansalaisista elää köyhyydessä.

ICIJ on tuonut julkisuuteen viime vuosina useita veroparatiisiaiheisia tietovuotoja. Nykyään voi olla jopa vaikea muistaa, että vielä 2000-luvun alussa veroparatiisiongelmasta puhuttiin vain vähän.

Yksi käännekohta oli vuonna 2005, kun pitkään Afrikassa liiketoimintaa harjoittanut Raymond Baker julkaisi kirjan "Capitalism’s Achilles Heel: Dirty Money and How to Renew the Free-Market System". Bakerin keskeinen väite oli, että kehitysmaat menettävät laittomasti ulkomaille lähtevinä rahavirtoina paljon enemmän kuin mitä ne kehitysapuna saavat.

Toinen Bakerin yllättävä huomio oli, että suurin osa laittomista rahavirroista koostuu yritysten lain harmaalla alueella liikkuvasta verojen välttelystä tai veronkierrosta. Tämä huomio haastoi ajatusta siitä, että kehitykseen tarvittavat varat valuvat ensisijaisesti korruptoituneiden vallanpitäjien taskuihin.

Bakerin kirja oli merkittävässä roolissa käynnistämässä keskustelua kehitysmaiden veropaosta. Kirjan laskelmat olivat osin puutteellisia, mutta myöhemmät tutkimukset ovat antaneet vahvaa tukea sille, että rahamäärällisesti merkittävin laittoman pääomapaon ongelma liittyy nimenomaan suuryrityksiin.

Esimerkiksi YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi UNCTAD arvioi vuonna 2015, että kehitysmaat menettävät vuosittain noin 100 miljardia dollaria veroparatiisien kautta kanavoitujen sijoitusten vuoksi. Arvio oli erittäin maltillinen, sillä se sulki ulos monet yritysten veropaon keskeiset muodot.

Ei yhtä ratkaisua

Keskustelu on johtanut konkreettisiin linjauksiin ja niitä seuranneisiin kehitysyhteistyöhankkeisiin.

Esimerkiksi YK:n kestävän kehityksen tavoitteessa 16 linjataan, että YK:n jäsenmaat haluavat "vähentää vuoteen 2030 mennessä merkittävästi rahan sekä aseiden laittomia siirtoja, tehostaa varastetun omaisuuden palauttamista ja taistella kaikkea järjestäytyneen rikollisuuden muotoja vastaan".

Laittomista rahavirroista noussut keskustelu herätti toiveita, että verotuksen vuotokohtien paikkaaminen auttaisi kehitysmaita keräämään köyhyyden poistamiseen tarvittavat resurssit.

Tämä pyrkimys on edelleen ajankohtainen, mutta yhtä hopealuotia ongelmien ratkaisuun ei löydy. Muutos edellyttää paljon muutakin kuin yksittäisten verolakien päivittämistä.

Kansainvälinen yhteistyö on harvoin helppoa, mutta laittomien rahavirtojen tilkitsemisessä se olisi nopeimmin toteutettavissa oleva komponentti. Veroparatiisien pakottaminen tehokkaampaan tiedonvaihtoon ja avoimuuteen antaisi kehitysmaille mahdollisuuksia tehokkaampien verojärjestelmien rakentamiseen.

Sama pätee monikansallisten yritysten toimintaan. Tiukemmat säännöt monikansallisten yritysten maakohtaiseen vero- ja talousraportointiin EU:ssa antaisivat työkaluja myös kehitysmaissa toimivien suuryritysten tilivelvollisuuden seurantaan.

Kumpikin aloite on edennyt hitaasti ja vain pienin askelin. Liike-elämän ja veroparatiisivaltioiden lobbaus on ollut tiivistä.

Kansallisen tason ongelmat

Kansainvälinen yhteistyö voi parhaimmillaankin luoda lähinnä edellytykset veronkannon tehostamiselle: varsinainen työ täytyy tehdä kehitysmaissa. Kehitysmailla puolestaan on pitkä lista haasteita tehokkaamman veronkannon tiellä.

Ensimmäinen näistä liittyy hallinnollisiin resursseihin ja osaamiseen. Kehitysmaiden on usein vaikea tarjota ammattitaitoisille työntekijöille yhtä hyvää palkkaa kuin mitä he saavat yksityisellä sektorilla. Ongelma ei ole vieras Suomessakaan, mutta kehitysmaissa se usein korostuu.

Lisäksi moni kehitysmaa on 1980-luvulta lähtien käynyt läpi useita Maailmanpankin ja IMF:n lainaohjelmia, jotka ovat vähentäneet valtion roolia yhteiskunnassa. Usein näillä lainaohjelmilla on myös suunniteltu verolainsäädäntöä, joka on hyödyttänyt enemmän suuryrityksiä kuin paikallista taloutta. Kun mukaan lasketaan vielä mahdollinen korruptio, ei yhtälö ole helppo.

Maailmanpankin ja IMF:n lainaehtojen pitkä historia on myös kiihdyttänyt valtioiden välistä verokilpailua – tai paremminkin verosotia. Kun yhtiöt pystyvät kilpailuttamaan valtioita toisiaan vastaan parhaiden veroetujen toivossa, kapenee kansallisen veropolitiikan liikkumavara.

Toisaalta yhtiöt ja niiden edunvalvojat käyttävät verosotien uhkaa myös tekosyynä yhtiöiden haluamien verolakien ajamiseen. Todellisten ja kuviteltujen uhkien erottaminen toisistaan vaatii tehokkaan veronkannon tavoin osaavaa virkamiehistöä.

Mitä seuraavaksi?

Laittomien rahavirtojen tapauksessa nousu alkoi 2000-luvun alussa Raymond Bakerin ja muiden tutkijoiden työn kautta, laajentuen etenkin vuosien 2007–2009 finanssikriisin jälkeen isommiksi kansalaisjärjestökampanjoiksi.

Kestävän kehityksen tavoitteet nostivat järjestöjen vaatimukset valtavirtaan, ja nyt on siirrytty taas hitaampaan työryhmätyöskentelyyn. Lisäksi uusia tavoitteita yritetään viedä läpi esimerkiksi erilaisten kehitysyhteistyöhankkeiden kautta. Tämä vie aikaa, ja on usein haastavaa.

Samalla myös tutkimuksen saralla tapahtuu, ja esimerkiksi UNCTAD tekee parhaillaan omaa tutkimustaan laittomista rahavirroista.

Haasteena on erityisesti se, miten yhdistää detaljitason poliittinen keskustelu määritelmistä ja niiden yksityiskohdista poliittiseen liikkeeseen.

Saman ongelman kanssa ovat aiemmin joutuneet painimaan kehitysmaiden velkojen mitätöintiä ajanut liike ja kauppapolitiikkaan keskittyneet liikkeet.