Uutinen

Voiko elokuvilla muuttaa Afrikka-kuvaa?

Pitävätkö elokuvat yllä siirtomaa-ajalta juontavaa Afrikka-kuvaa, pohdittiin afrikkalaisen elokuvan festivaalilla 7.-9.5.
Johanna Latvala
10.5.2010
HAFF

Africa Paradis (Kuva: HAFF)

Afrika paradis -elokuva (Benin, Ranska 2008) laittaa asetelmat ylösalaisin: on vuosi 2053, Eurooppa on romahtanut ja eurooppalaiset yrittävät epätoivoisesti suunnata Afrikkaan.

Kelpaavatko afrikkalaiset elokuvissa vain palvelijoiksi, korruptoituneiksi johtajiksi ja villeiksi raakalaisiksi? Tai saavatko afrikkalaiset hymyillä? Ja miksi Afrikasta kerrotaan vain huonoja uutisia?

Muun muassa nämä kysymykset nousivat esiin Helsingin afrikkalaisen elokuvan festivaalin (HAFF) ja ulkoministeriön kehitysviestinnän järjestämässä keskustelutilaisuudessa "Beyond Stereotypes - Representations of Africa" 7. toukokuuta. Osanottajat pohtivat, voisivatko elokuvat pikemminkin muuttaa Afrikka-kuvaamme monipuolisemmaksi stereotypioiden vahvistamisen sijaan.

"Lähtökohtaisesti Afrikka on ei-afrikkalaisten tekemissä elokuvissa eksoottinen, köyhä ja väkivaltainen tausta. Afrikkalaisten roolina on olla tarjoilijoita, korruptoituneita johtajia, villejä tappajia tai puutarhureita. Samat stereotypiat jylläävät niin uutismediassa kuin elokuvissakin, ja surullisella tavalla ne jatkavat orjuuden ja kolonialismin ajoilta juontuvia mielikuvia ja asenteita", totesi toimittaja Peik Johansson.

Myös Suomessa asuva zimbabwelainen elokuva- ja media-alalla toimiva Batsirai Chivhanga kertoi olleensa monta kertaa pettynyt siihen, miten länsimaat esittävät Afrikan.

"Paitsi että asiat esitetään väärässä valossa, jätetään myös paljon kertomatta. Viimeksi vuonna 2004 käydessäni Zimbabwessa odotin näkeväni luhistuneen maan, mutta huomasin, että erityisesti brittimedia oli liioitellut tilannetta voimakkaasti", Chivhanga arvioi.

Kännykät ja internet tuovat uusia mahdollisuuksia

"Myös vuoden 2008 vaalien aikaan Zimbabwen tapahtumista oli vaikea saada luotettavaa tietoa mediasta. Onnistuin siskoni avulla saamaan yhteyden nuoriin kuvaajiin, jotka tallensivat tapahtumia ja lähettivät minulle materiaalin internetin kautta. Yksi salaisesti kuvatuista kidutusfilmeistä esitettiin Ruotsin televisiossa", Batsirai Chivhanga kertoi.

Hän pitää hyvänä sitä, että nykyteknologian avulla afrikkalaiset voivat tuoda epäkohtia helpommin ulkomaailman tietoon ja ehdottikin, että kehitysyhteistyönä voitaisiin toimittaa Afrikkaan kamerakännyköitä ja muita tarvikkeita sekä auttaa rakentamaan tarvittavaa infrastruktuuria tiedon levittämiseksi.

"Afrikassa on paljon lahjakkaita elokuvantekijöitä ja toimittajia, jotka tekevät työtä antaakseen maanosasta uudenlaisen kuvan maailmalle. Surullista on kuitenkin se, että joskus nämä ihmiset ottavat riskin joutua vankilaan tai kidutetuiksi kuvaamansa materiaalin takia."

Liian onnellisia afrikkalaisiksi?

Päivi Takala ohjasi ensimmäisen dokumenttinsa vuonna 1988 asuessaan kaksi vuotta Sambiassa kehitysyhteistehtävissä olleen miehensä kanssa.

"Kehitysyhteistyö keskittyi tuohon aikaan Afrikan puutteisiin. Oli puutteita hallinnossa, taloudessa ja koulutuksessa. Kuunneltuani kaksi vuotta puhetta kaikista puutteista, halusin kuvata sitä sambialaisen kulttuurin rikkautta, jonka itse olin kokenut", hän kertoi.

Takalan tuolloin kuvaama dokumentti kertoo hänen kylässään asuneiden lasten ja nuorten elämästä laulun ja tanssin kautta.

"Jotkut suomalaiset dokumentaristit väittivät, että elokuva oli rasistinen, koska ihmisillä ei näyttänyt olevan ongelmia ja he vaikuttivat onnellisilta. Kuvasin heidät kuulemma liian positiivisesti", Takala sanoi.

Dokumenttia kuljetettiin videopakettiautolla namibialaisiin kyliin esimerkkinä afrikkalaista kulttuuria käsittelevästä elokuvasta Namibian itsenäistyessä, ja sitä esitetään eri puolilla Afrikkaa yhä.

"Eli jos elokuvaa pidetään rasistisena, ajatellaan myös, ettei afrikkalaisilla itsellään ole arvostelukykyä. Etteivät he huomanneet, että se oli rasistinen", Takala ihmetteli.

Ihonvärillä on väliä

Myös amerikkalais-englantilainen Anthony Fabian, joka on ohjannut maailmalla palkitun elokuvan "Skin", totesi törmänneensä rasismin moninaisuuteen elokuvaa tehdessään.

"Näkyvä rasismi apartheidin aikana oli jotenkin kieroutuneella tavalla reilumpaa kuin nykyään. Jotkut ovat sanoneet minulle suoraan, etteivät he voi ottaa elokuvaa levitykseen, koska ihmiset eivät halua nähdä elokuvissa mustia ihmisiä. En usko, että he olisivat sanoneet näin afrikkalaiselle, mutta he kuvittelivat ilmeisesti, etten minä pitäisi sitä loukkaavana."

Skin perustuu todellisiin tapahtumiin ja kertoo mustasta tytöstä, joka syntyi valkoisille vanhemmille keskellä apartheidin kulta-aikaa Etelä-Afrikassa.

"Perheen tilanne osoitti, kuinka absurdi ja epäoikeudenmukainen rotuerottelujärjestelmä oli", Fabian totesi.

Hän kertoi oivaltaneensa elokuvaa tehdessään, että riippumatta ihonväristä tai kulttuurista kaikki ihmiset ovat sidoksissa toisiinsa ihmisyyden kautta. "Me kaikki itkemme, nauramme ja reagoimme hienoihin tarinoihin samalla tavalla. Ajatus siitä, että näyttelijän ihonväri estäisi ihmisiä menemästä elokuviin, on mielipuolinen."

Sekä Anthony Fabian että Päivi Takala uskovat siihen, että afrikkalaiset elokuvat voivat muuttaa eurooppalaistenkin käsitystä Afrikasta. Takalo itse on kuitenkin siirtynyt taustavaikuttajaksi.

"En enää halua tehdä elokuvia afrikkalaisten puolesta. Sen sijaan teen töitä afrikkalaisten elokuvantekijöiden kanssa kouluttamalla ja tuottamalla, jotta heillä olisi taitoa ja resursseja tehdä omat tarinansa."

Lisää tietoa aiheesta