Kuva:
Tobias Arhelger
Shutterstock
Uutistausta

Väitös: Kehitys tukahtuu kaupan pakkopaidassa

Kaupalliset intressit määräävät sen, että EU:n kehityspolitiikassa johdonmukaisuus käytännössä tarkoittaa mahdollisimman avointa kauppaa. Kehitystavoitteet jäävät helposti retoriikaksi, kun kehityspolitiikka joustaa kompromissien edessä.
Esa Salminen
8.10.2013

Marikki Stocchettin 11. lokakuuta tarkastettava väitöskirja todistaa sen, mitä kehityspolitiikan toimijat ovat aavistelleet ja näppituntumalla todistelleet jo vuosia, ellei vuosikymmeniä: kaupalliset intressit ajavat hyvää tarkoittavien kehityspyrkimysten ylitse. Ainakin mitä tulee Euroopan unionin ulkosuhteisiin.

Stocchetti tutkii väitöskirjassaan "Inside the European Consensus on Development and Trade" sitä, mitä EU sanoo tekevänsä kehitysmaiden kanssa ja mitä unioni oikeasti tekee. Tulos on yksiselitteinen: Köyhyyden poistaminen ja kestävän kehityksen edistäminen ovat Euroopan unionin keskeisiä tavoitteita, mutta ne kärsivät kompromisseista. Kehityspolitiikka joustaa liikaa.

Unionissa on sitouduttu siihen, että politiikka kehitysmaiden suhteen on johdonmukaista. Käytännössä johdonmukaisuus on haettu kauppapolitiikasta: kehityspolitiikkakin on valjastettu ajamaan mahdollisimman vapaata kauppaa.

Asiaa monimutkaistaa se, että toisin kuin komission johtamassa kauppapolitiikassa, kehityspolitiikassa toimivalta on jaettu. EU-mailla on omat kehitysohjelmansa ja kanavansa niiden toteuttamiseen.

"Se on laadullisesti hyvin erilaista politiikkaa", Stocchetti kuvaa.

Eivätkä monet edes näe sitä, että kehityspolitiikka olisi muuta kuin perinteistä apua.

"Jälkeenpäin voin tunnustaa, että olisin voinut lähteä tekemään väitöskirjaa niin, että olisin kysynyt, mikä on kehityspolitiikan merkitys ja rooli EU:ssa. Ajattelin, että kaikki muut tiesivät sen paitsi minä, ja että se on tyhmä kysymys", Stocchetti sanoo.

"Haastatteluja tehdessäni tajusin, että melkeinpä jokainen ihminen mielsi kehitysyhteistyön, kehityspolitiikan ja kehityspoliittisen johdonmukaisuuden aika omilla tavoillaan: joukosta erottui selkeästi yhtäällä perinteinen apuryhmä, ja toisaalla enemmän pohjoismainen ajattelu, jonka mukaan kehityspolitiikkaa on tietenkin myös se, mitä muut politiikan sektorit tekevät."

EPA-vapaakauppasopimukset: lippulaiva tuuliajolla

Vuonna 2005 allekirjoitetulta EU:n kehityspoliittiselta konsensukselta odotettiin paljon. Sen piti ohjata kauppaa ja kehitystä samaan, toisiaan tukevaan suuntaan. Johdonmukaisuuden lippulaivaksi kaavailtiin Euroopan unionin ja Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maiden ryhmien välille solmittavia EPA-vapaakauppasopimuksia (Economic Partnership Agreement).

Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että köyhien maiden tulisi päästä paremmin Euroopan markkinoille, ja protektionismi olisi hyvä siltä osin purkaa.

Kun neuvotteluja alettiin käydä EU:n kauppavirkamiesten johdolla, alkoivat EU:n omat sitoumukset kaventua. Yhtäkkiä ei puhuttukaan kaikista köyhistä maista, vaan kaikkein köyhemmistä, ja niidenkin osalta asiaan liittyi paljon varauksia. Ei haluttu päästää markkinoille mitä vain tuotteita.

"Agenda vain kapeni ja kapeni", Stocchetti kuvaa.

Samaan aikaan EU alkoi ajaa voimakkaasti vastavuoroista vapauttamista: EU:nkin tuotteiden tulisi päästä mahdollisimman laajasti kehitysmaiden markkinoille. Se on Stocchettin ja monien muidenkin kehitystutkijoiden mukaan ongelmallista, sillä kehitysmaiden itsensä tulisi saada harkita, kuinka pitkälle ne ovat valmiita menemään ja mitä ne haluavat suojata. Muuten voi käydä niin, että tuettu eurooppalainen tehotuotanto tulvauttaa markkinat ja tuhoaa kotimaisen teollisuuden.

"EU:n näkemys kääntyi niin — mikä on yhtenäistä muiden vapaakauppasopimusten kanssa —, että pitää vapauttaa mahdollisimman paljon, mahdollisimman laajasti, ja se tuli myös kehityskonsensuksen sisällöksi", Stocchetti sanoo.

"Tästä ei ollut yksimielisyyttä, mutta nyt siitä on tullut virallinen määritelmä kehityksen ja kaupan väliselle johdonmukaisuudelle."

Marikki Stocchetti. Kuva: Esa Salminen/Kepa

Voi vaarantaa EU:n suhteet

Kumppanimaissa EU:n kauppaneuvotteluista puhutaan katkeraan sävyyn.

"Puhutaan hyvin rajuin sanakääntein paluusta kolonialismiin, paternalismiin ja pakottamiseen", Stocchetti sanoo. "Vaikka totta kai sekin on osittain poliittista teatteria."

Stocchettin mielestä kovalla pelillä ja sillä, että EU:n sanat ja teot eivät kohtaa, voi olla seurauksia unionin ja näiden maiden suhteille laajemminkin.

Nykyään EPA-sopimuksista puhuttaessa EU:n viesti on, että ne ovat välttämättömiä, jotta saadaan aikaan kestävää kehitystä ja köyhyyden vähenemistä. Puheen retorista luonnetta kuvaa se, että tämänlainen argumentointi otettiin käyttöön vuosia sen jälkeen, kun sopimuksia oli alettu neuvotella, laihoin tuloksin.

EPA-sopimus on saatu aikaan Karibian maiden ja itäisen Afrikan EAC-ryhmän kanssa. Muut alueelliset neuvottelut ovat ajautuneet umpikujaan, ja EU neuvottelee sopimuksia nyt pitkälti maakohtaisesti. EU on antanut ukaasin alustavan EPAn allekirjoittaneille maille: jos ette vie prosessia loppuun vuoteen 2016 mennessä, tuotteillenne saattaa rapsahtaa kovat tullit.

Erityisesti keskituloisille kehitysmaille se olisi kova isku.

Kumppanimaissa EPA-sopimuksia vastustetaan yleisesti. Stocchettin mukaan nykymallisista sopimuksista puuttuukin monta keskeistä asiaa, joita niissä piti olla: ne eivät esimerkiksi ole alueellisia, eikä niissä ole kumppanimaiden omistajuutta, vaan ne ovat pitkälti EU:n sanelua. Silti EU haluaa ajaa ne voimaan mahdollisimman pian — kehityksen nimissä.

Kauppapolitiikkaa ei haasta kukaan

Yksi syy sille, miksi kauppapoliittiset intressit ajavat EU:n omienkin kehitysvisioiden ohitse, on se, että eri hallinnonalat eivät kommunikoi, saati haasta toisiaan. Etenkään kauppapolitiikkaa ei haasta kukaan. Paine komission sisäiseen yhtenäisyyteen on Stocchettin mukaan yllättävän kova, eivätkä virkamiehet juuri poistu oman toimivaltansa ulkopuolelle.

"On ihmisiä, jotka herkemmin menevät sanomaan, mitä muiden politiikan lohkojen pitäisi tehdä, mutta kauppaa ei haluta haastaa, tai sitten ajatellaan, ettei oma kompetenssi riitä."

Komissiosta Stocchetti löysi myös pitkän linjan kehityspolitiikan virkamiehiä, "dinosauruksia", jotka olivat avoimesti EPA-sopimuksia vastaan.

"Heillä ei selvästi ollut sananvaltaa näissä prosesseissa."

Stocchetti haluaa kuitenkin korostaa, ettei hän sano, että kauppa kehitysmaiden kanssa olisi pahasta. Kyse on valinnoista: millainen rooli kaupalle kehityksen yhtälössä annetaan.

Pois pakkopaidasta

Stochettin väitöskirja pureutuu vuosisatamme ensimmäiseen kymmeneen vuoteen. Paljoa ei kuitenkaan ole muuttunut vuonna 2009 voimaan tulleen Lissabonin sopimuksen jälkeen.

EU myöntää kyllä myöhemmissä papereissaan, että maailmantalous, johon kehitysmaiden tulisi integroitua on muuttunut voimakkaasti viime vuosina. Johdonmukaisuudesta eli koherenssista puhutaan kuitenkin avun suhteen vain mitä tulee turvallisuuteen ja muuttoliikkeeseen, ei kauppaan. EPA-sopimuksia ajetaan edelleen, kumppanimaiden vastustuksesta huolimatta.

EU:lla ja sen kumppaneilla ei ole Stocchettin mukaan varaa epäonnistua: Köyhemmille maille kestävässä kehityksessä on kyse henkiin jäämisestä, EU:lle uskottavuudesta ja pidemmällä tähtäimellä myös vakaudesta.

Vuosi 2015 on tässä merkittävä mittapuu, sillä silloin vuosituhattavoitteet korvaava kehitysagenda astuu voimaan.

"EU:lta odotetaan johtajuutta siinä, että saadaan yhdistettyä taloudelliset, yhteiskunnalliset, ympäristölliset ja poliittiset agendat", Stocchetti kirjoittaa väitöskirjansa lopussa.

Sitä varten kehityspoliittisen ajattelun täytyy hänestä ulottua apua pidemmälle. EU:n on Stocchettista pakko irtautua politiikan erillisten lohkojen punomasta pakkopaidasta ja avata vallalla oleva konsensus kehityksen ja kaupan suhteesta uuteen ja avoimeen tarkasteluun.