Itä-Afrikan johtajia: Ugandan Museveni (vallassa 29 vuotta), Kenian Kibaki (11 vuotta), Ruandan Kagame (15 vuotta), Tanzanian Kikwete (9 vuotta) ja Burundin Nkurunziza (9 vuotta). Kibaki luopui vallasta 2013.
Kuva:
Nukta77
Wikimedia Commons
Uutistausta

Vahvan johtajan kultti elää Afrikassa

Presidentin valtakausien rajoittamisella on useimmissa maissa kansalaisten tuki, mutta ylin johto ei aina ole samaa mieltä.
Henri Purje
22.6.2015

Huhtikuun 26. päivänä itäafrikkalaisen Burundin valtapuolue CNDD-FDD nimesi presidentti Pierre Nkurunzizan ehdokkaakseen tämän kesän presidentinvaaleissa.

Kadut täyttyivät välittömästi mielenosoittajista. Vuodesta 2005 valtaa pitänyt Nkurunziza uusi mandaattinsa jo kertaalleen 2010, eikä maan perustuslaki salli kolmatta kautta. Arvostelijat vaativat presidentin peruvan ehdokkuutensa tai eroavan. Nkurunzizan kannattajien vastaus oli, ettei ensimmäistä kautta lasketa, koska presidentin valitsi tuolloin parlamentti eikä kansa.

Selitys ei mennyt läpi oppositiolle kuten ei myöskään Afrikan unionille, YK-järjestöille tai avunantajamaille. Mielenosoitukset jatkuivat, ja yksi eläköitynyt kenraali yritti epäonnistuneesti vallankumoustakin.

Hallitus on vastannut protesteihin väkivallalla. Viimeisten puolentoista kuukauden aikana turvallisuusjoukot ovat surmanneet kymmeniä hallinnon vastustajia, satoja on loukkaantunut ja yli tuhat pidätetty. Jopa 150 000 ihmistä on paennut naapurimaihin Tansaniaan, Kongon demokraattiseen tasavaltaan ja Ruandaan.

Valtaosa riippumattomista tiedotusvälineistä on vaiennettu ja tappouhkauksia saaneet toimittajat pysyttelevät piilossa.

“Suuri ongelma ei edes ole se, että hän aikoo asettua nyt ehdolle, vaan hänen suunnitelmansa muuttaa perustuslakia niin, että hän voisi pysyä vallassa ikuisesti”, Nkurunzizan edeltäjä, presidentti Domitien Ndayizeye totesi kenialaisen The Standard -uutissivuston haastattelussa.

Viime viikolla Burundin hallitus ilmoitti aikovansa järjestää parlamentti- ja paikallisvaalit suunnitellusti kesäkuun lopulla ja presidentinvaalit 15. heinäkuuta kaoottisesta tilanteesta huolimatta.

Kansa kannattaa vallan rajaamista

Burundin tapaus ei ole poikkeus. Yksistään tämän vuoden aikana myös Beninin, Kongon demokraattisen tasavallan ja Ruandan presidentit ovat joko itse tai tukijoidensa välityksellä kertoneet aikovansa poistaa valtakausirajoitteet tai jatkavansa niistä huolimatta.

Vuoden 1998 jälkeen noin 30:ssä Afrikan valtiossa on ollut vastaavia yrityksiä, joista osa on epäonnistunut.

Presidentin valtakausia alettiin ylipäänsä rajoittaa Afrikassa pääsääntöisesti vasta 1990-luvulla osana demokratisoimispyrkimyksiä. Vuosien 1990 ja 2010 välillä maanosan reilussa 50 valtiossa uudistettiin perustuslakia 64 kertaa. Useammassa kuin kolmessa tapauksessa neljästä hallitsijan vallan kestolle säädettiin katto, mutta samalla maan johtajan laajat valtaoikeudet turvattiin.

Kansalaisten tuki valtakausien rajoittamiseen on vahva. Toukokuun lopussa julkaistun, 34 valtiota kattavan afrobarometri-mielipidetiedustelun mukaan keskimäärin 75 prosenttia afrikkalaisista ei haluaisi presidentin istuvan kahta kautta pidempään.

Esimerkiksi Beninissä, jossa presidentti Yayi Boni suunnittelee perustuslain kausirajoitteen kumoamista, näin ajattelee 90 prosenttia väestöstä. Burundissa kahden kauden mallin kannatus nousi 51 prosentista 62 prosenttiin vuosina 2012–2014, juuri Nkurunzizan manöövereiden alla.

Myös niissä afrobarometrin tarkastelemissa yhdeksässä presidenttivetoisessa valtiossa, jossa johtajan valtakautta ei ole tällä hetkellä rajoitettu, lähes neljä viidestä haluaisi asettaa kahden kauden katon.

Edut kiinnostavat

Afrobarometrin tutkimusraportin kirjoittaneen Malawin yliopiston tutkijan Boniface Dulanin mukaan sitkeät pyrkimykset tarrautua valtaan lainsäädännön vastaisesti osoittavat, että johtamisen henkilöityminen ja vahvan johtajan kultti elävät vahvasti Afrikan nykyisessä johtajasukupolvessa.

Vuonna 2011 julkaistussa väitöskirjassaan Dulani nimesi johtajien valtariippuvuudelle kolme syytä.

Yksinkertaisin syy lienee taloudellinen: presidentin asemaa voi usein käyttää henkilökohtaisen omaisuuden kartuttamiseen.

Toisaalta jotkut pelkäävät joutuvansa syytteeseen heti vallasta luovuttuaan, minkä vuoksi on turvallisempaa pidellä itse lankoja käsissä mahdollisimman pitkään.

Ja on myös presidenttejä, jotka venyttävät valtakauttaan siksi, että vallitsevasta tilanteesta hyötyvä laajempi etupiiri – poliittiset liittolaiset, eritysasemasta nauttivat liikemiehet, sukulaiset – niin haluaa.

Yleisin julkilausuttu syy on kuitenkin "kansan tahto", vaikka väitteelle ei useimmissa tapauksissa löydy tukea mielipidetiedusteluista.

"Se, että jotkut johtajat pystyvät ajamaan itsekkäät pyrkimyksensä läpi suuresta vastustuksesta huolimatta, osoittaa, kuinka vähäiset mahdollisuudet tavallisilla kansalaisilla on vaikuttaa hallintokoneistoon", Dolani kirjoittaa.

"Tämän vuoksi ei ole yllättävää, että kansalaiset kokevat mielenosoitusten olevan ainoa keino mielipiteiden ilmaisuun."

Tavat muuttuvat hitaasti

Joissakin tapauksissa mielenosoitus kannattaa.

Burkina Fason presidentin Blaise Compaorén yritys muuttaa perustuslakia kautensa jatkamiseksi johti laajoihin mellakoihin loka–marraskuussa 2014. Compaoré perui ehdotuksensa, mutta kansalaiset vaativat sotilasvallankaappauksella vuonna 1989 valtaan nousseen presidentin välitöntä eroa.

Kaoottisten vaiheiden jälkeen kansalaisten enemmistö voitti. Compaorén oli lähdettävä maanpakoon, ja väliaikaishallituksen johtoon nimetty Michel Kafando otti mukaan uuteen koalitioon myös oppositiopuolueiden ja kansalaisjärjestöjen edustajia. Väliaikaishallituksen on määrä järjestää avoimet vaalit ensi lokakuussa.

Burkina Fason vallankaappauksen on sanottu rohkaisseen kansalaisia muissa Afrikan maissa haastamaan valtaan lainvastaisesti tarrautuvia johtajia.

Tammikuussa Kongon demokraattisen tasavallan itsevaltaisista otteistaan tunnetun presidentin Joseph Kabilan oli väkivaltaisten mellakoiden vuoksi pakko perua vaatimuksensa uudesta väestönlaskennasta, joka olisi käytännössä pidentänyt hänen valtakauttaan vuosilla.

Pidemmän aikavälin tarkastelussa elinikäisten johtajien aika näyttää kuitenkin pikkuhiljaa väistyvän. Siirtomaiden itsenäistymisen aikakaudelta 1960-luvulta vuoteen 1990 mennessä ainoastaan yhdessä Afrikan maassa valta vaihtui demokraattisten presidentinvaalien kautta. Vuoden 1990 jälkeen tapauksia on ollut kymmeniä.

Tuorein myönteinen esimerkki on Nigeriasta. Viime maaliskuun vaalit olivat ensimmäinen kerta maan historiassa, kun istuva presidentti hävisi vaalit opposition ehdokkaalle ja valta vaihtui ilman väkivaltaa.

Kaikkiaan Afrikassa järjestetään tänä vuonna tusinan verran presidentinvaaleja, joista useimpien odotetaan sujuvan verrattain rauhallisesti. Monessa maassa oppositiopuolueiden kannatus on pientä, joten keskeisin kamppailu käydään valtapuolueen sisällä ehdokasasetteluvaiheessa.