Uutinen

Väheneekö köyhyys - inhimillisesti?

Päivi Ahonen
21.10.2002

Me kehityskysymysten parissa työskentelevät puhumme jatkuvasti köyhyydestä; sen vähentämisestä, lieventämisestä, poistamisesta. Mitä sitten köyhyys tarkoittaa itse kullekin meistä? Maailman maat luokitellaan vuosittain UNDP:n toimesta köyhyysasteikolla - tai inhimillisen kehityksen asteikolla. Vertaillaan sitä, kuinka monta pykälää jokin maa on noussut ja toinen laskenut. Mittareina käytetään bruttokansantuotetta, lukutaitoprosenttia, koulutuksen tasoa, terveydenhoitoon käytettäviä varoja, syntyvyyskuolleisuutta ja kuolleisuusikää jne. Erilaisista mittareista saadaan ns. inhimillisen kehityksen indeksi.

Mitä sitten tapahtuu, kun menemme toiseen maahan ja vieraaseen kulttuuriin, jossa ihmisten hyvinvointi ja sen mittarit voivat olla tyystin toisenlaisia kuin omamme? Ihmiset voivat ymmärtää köyhyyden ja rikkauden toisin kuin mihin olemme tottuneet. Mongoliassa 90-luvun puolivälissä, kun kansainväliset rahoittajat ja YK aloittivat köyhyyskeskustelun tutuilla mittareilla, paikalliset viranomaiset loukkaantuivat. Lehdistössä virisi vilkas keskustelu siitä, miten ulkopuoliset voivat tulla määrittelemään ihmiset köyhiksi. Entäpä paimentolainen, joka elää aroilla ja omistaa 200 hevosta. Miten köyhäksi mittarit hänet arvioivat?

Mennessäni Nepaliin ensimmäisen kerran 80-luvun lopulla en juuri huomannut sitä, mitä me kutsumme köyhyydeksi. Olin huumaantunut erilaisuudesta, kulttuurin värikkyydestä, vuosisataisten perinteiden olemassalosta. Mukanani oli sattumalta Sillanpään Hurskas Kurjuus ja kieltämättä jossain kohden ajattelin yhtäläisyyksiä. Lapset pienissä kylissä maaseudulla kulkivat resuisissa vaatteissa. Riisipelloilla puurtavien naisten kasvoilta saattoi lähietäisyydellä lukea uupumusta ja alistumista.

Omassa kotikylässäni Oulun pohjoispuolella köyhien, monilapsisten perheiden koululaisille annettiin kumisaappaat kunnan avustuksena 50-luvun lopulla. Oppikouluun saakka yltäneet pääsivät vapaaoppilaiksi ja saivat käyttää koulun kirjaston kirjoja. Jotkut opettajat puhuivat avustuksista luokan kuullen.

Olen usein kokenut suurta sympatiaa kylien ihmisiä kohtaan tilanteissa, joissa heidän täytyy tilittää kaikki tulonsa ja menonsa, lehmiensä ja sikojensa lukumäärät, vuosittaiset satonsa ja lapsilukumäärät joko hallituksen viranomaisille tai ulkomaalaisille avunantajille, koko yhteisön kuullen. Köyhyydestä puhuminen köyhien itsensä keskellä on hämmentävää. Myös köyhillä on arvokkuutensa. Henkilökohtaiset, perheen tuloihin ja menoihin liittyvät kysymykset pitäisi saada puhua yksityisesti. Ei kotimaan työttömienkään, heidän, jotka arvioivat tulojaan ja menojaan sosiaaliviranomaisten kanssa saadakseen mahdollista lisätukea, tarvitse ilmoittaa tilanteestaan koko kerrostalolle.

Vietnamissa luin puolestaan Kalle Päätalon kirjaa Kunnan Jauhot. Kehityksessä oltiin ilman muuta jo päästy kurjuutta pidemmälle. Vietnamissa ihmisten lukutaitoprosentti lähentelee 90:ä kun se Nepalissa on vain 50 prosentin luokkaa. Vietnam saattoi olla vuonna 2000 jopa kehittyneempi kuin Päätalon 1930 luvun Taivalkoski. Ihmiset joutuivat kuitenkin täyttämään köyhyyskuponkeja satokausien välissä saadakseen paikallishallinnolta rahaa vuoden nälkäjaksoille. Muistan hyvin ne tapaamiset perheissä, kun puhuimme kupongeista. Tulkin kääntäessä katseet olivat kaikilla osapuolilla lattian rajassa. Köyhyys ja myös sen kohtaaminen tekevät ihmiset nöyriksi.

Ihmisten määritteleminen köyhiksi kulttuurille vierailla mittareilla on yksi kehitysyhteistyön ongelmakohtia. UNDP:n inhimillisen kehityksen indeksi pyrkii ottamaan huomioon elämän laadun ja onnellisen elämän. Terveillä, hyvin koulutetuilla, demokrattisessa yhteiskunnassa vanhoiksi elavillä ihmisillä on kaikki edellytykset elää onnellista elämää.

Pienen Himalajan kuningaskunnan Bhutanin kuningas Jigme Singye Wangchuk on pohtinut asiaa ja ehdottanut, että inhimillisen kehityksen indeksiä laskettaessa bruttokansantuotteen sijaan käytettäisiin yhtenä mittarina kansan onnellisuuden määrää. Toisin sanoen jotkut arvostelevat kansantuotemittareita siitä, että ne antavat liian suuren painon taloudellisille tekijöille kehityksen tavoitteena. Liian nopeasta taloudellisesta kehityksestä on usein seurauksena haitallisia ilmiöitä. Kulttuurin eroosio, ekologiset ongelmat, sosiaalisten ja terveysongelmien kuten prostituution ja AIDSin lisääntyminen ovat ilmiöitä, jotka nopeaa taloudellista kehitystä tavoittelevat kehitysmaat saavat vastalahjaksi materiaalisesta hyvinvoinnista. Nepalilaisen koluministin CK Lalin mukaan Thaimaa painiskelee paraikaa ko. kysymysten parissa. Thaimaan kuningas Bhumibol Adulyadej onkin kehitellyt bhutanilaisen kollegansa ajatusta ja esittänyt "kohtuullisen taloudellisen kehityksen" periaatteen ohjenuoraksi Thaimaan kehitysongelmille. Valitettavasti Thaimaan poliitikot uskovat, kirjoittajan mukaan, mieluummin jatkuvan taloudellisen kasvun periaatteeseen kuin kohtuuteen.

Köyhyyden lieventämisellä on hintansa. Jokaisen maan tilanne köyhyyden vähentämisessä on ainutlaatuinen. Suomen sija inhimillisen kehityksen asteikolla laski, kun sairaanhoitomme ja vanhustenhuoltomme palvelut heikkenivät muutamia vuosia sitten. Yhtenevien mittareiden laatiminen – vaikka elämmekin globaalissa maailmassa ja globalisoituvassa taloudessa - ei ole helppoa.