Balin subak-viljelmät ovat esimerkki järjestelmästä, jonka ymmärtämiseen kompleksisuudesta on apua: ne ovat verkosto, jossa vesi, mineraalit, tuholaiset ja ihmisyhteisöt vaikuttavat toisiinsa monin eri tavoin.
Kuva:
George Clerk
iStockphoto
Uutistausta

"Uusi" teoria kehitysyhteistyöhön: Katso kaukaa, tarkenna lähelle

Klassinen kehitysajattelu, jossa syyt johtavat seurauksiin ei toimi kunnolla, kun puhutaan ihmisyhteisöistä, väittää tuore kirja. Sen mukaan etenkin luonnontieteistä tuttu kompleksisuusteoria voi antaa parempia ja toimivampia vastauksia myös kehityskentällä.
Esa Salminen
13.11.2013

Apuajattelu on liian simppeliä. Kehitysyhteistyössä ajatellaan turhan usein, että köyhyys on jotain, joka poistetaan rullaamalla hankkeita liukuhihnalla yksi toisensa perään. Todellisuudessa ihmisyhteisöt ovat monimutkaisia verkostoja, joissa kaikki liittyy kaikkeen – kuten myös kehityksessä.

Näin tiivistää tietokirjailija ja tutkija Ben Ramalingam, joka pyrkii muuttamaan kehitysajattelua tuoreella kirjallaan "Aid on the Edge of Chaos" (Apua kaaoksen laitamilla). Ramalingam kritisoi "insinööriratkaisuja", eli yksinkertaistettuja vastauksia monimutkaisiin ongelmiin.

Hän tarjoaa vaihtoehdoksi kompleksisuusteoriaa, jota on käytetty luonnontieteissä (etenkin biologiassa) ja luonnonvarojen hallinnassa, mutta myös kansantaloustieteessä ja muussa yhteiskunnallisessa tutkimuksessa.

Lyhyesti selitettynä: Kompleksinen systeemi reagoi ympäristöönsä ja koko systeemin eri osiin koko ajan muuttuen, ja vain kokonaisuutta tarkastelemalla voidaan ymmärtää, mitä voi ja kannattaa muuttaa. Kyse on ikään kuin kameran objektiivista, jolla ensin otetaan kokonaiskuva haltuun, ja sen jälkeen tarkennetaan yksityiskohtiin. Alla olevassa videossa ekologi Eric Berlow selittää tarkemmin.

Paljon oppeja kehityskentälle

Ramalingamin kirja on täynnä kiinnostavia esimerkkejä siitä, miten muilta tieteenaloilta tutuilla mallinnuksilla on onnistuttu tekemään hyvää kehitysyhteistyössä – ja mitä virheitä on tehty, kun asioiden monimutkaista luonnetta ei ole ymmärretty.

Kirja alkaa kuvauksella Balin terassiviljelmistä, jotka 1970-luvulla lähestulkoon tuhottiin kehityspyrkimyksillä vihreän vallankumouksen toivossa. Terassiviljelyn taustalla on monisyinen systeemi veden ja mineraalien kiertokulkua, tuholaisten torjuntaa sekä ihmisyhteisöjen suhteita. Maanviljelijöiden tulee tehdä jatkuvaa yhteistyötä, mielellään hieman kaoottisen joustavassa ilmapiirissä, jotta yllätyksiin osataan reagoida.

Kun valtiojohtoinen vihreä vallankumous marssi Balille, maanviljelijöitä kehotettiin kylvämään niin paljon kuin mahdollista. Yhteistyö hälveni, veden ja tuholaisten tasapaino järkkyi, ja Bali ajautui pula-aikaan.

Positiivinen esimerkki taas tulee malarian ehkäisystä, josta kirjailija itse kertoo alla olevassa videossa. Malarian vastaisessa työssä keskitytään erityisesti halpojen hyttysverkkojen jakamiseen, vaikka malarian ehkäisyyn voisi olla – ja onkin jo löydetty – keinoja, jotka puuttuvat ongelmaan aiemmin: esimerkiksi maatalouden ratkaisuilla on saatu verkkoja parempia tuloksia aikaan.

Aavikoitumisen arvoitus

Kolmas esimerkki kertoo siitä, miten väärin maailmalla on ajateltu aavikoitumisesta, jonka syynä pidetään yleisesti ylilaiduntamista. Allan Savory kertoo alla, kuinka aavikoitumista estettiin onnistuneesti Zimbabwessa yllättävästi lisäämällä karjan määrää ja sen vapaata liikkumista – siis täysin päinvastaisin keinoin kuin yleensä suositellaan.

Suuret eläinlaumat joutuvat liikkumaan paljon, jolloin kasvit saavat levähtää ja kasvaa ennen kuin ne syödään uudelleen. Niin ei käy, jos eläimet aidataan aloilleen. Samalla videolla saattaa olla vastaus aavikoitumiseen ylipäätään – ja Savory uskoo, että hänen metodeillaan voitaisiin sitoa hiiltä riittävästi myös ilmastonmuutoksen hallintaan.

Monet työkaluista tarpeettomiksi

Ramalingam ei ole rakastamansa kompleksisuuden kanssa yksin: viime vuosina maailmalla on alettua yhä enemmän puhua siitä, että tämä metodi pitäisi ottaa paremmin käyttöön myös kehityspolitiikassa.

Esimerkiksi ajatushautomo ODIn tutkijan Harry Jonesin mielestä monet kehitysyhteistyön työkalut loogisesta viitekehyksestä lähtien ovat oikeastaan turhia, jos siirrytään kompleksisempaan ajatteluun. Yleensä kehityskentällä taustaoletus on, että pitää olla selkeät tavoitteet ja kohtuullisen kirkas polku niiden saavuttamiseen. Vaikka seurannalla pyritään siihen, että tavoitteita voisi muuttaa, käytännössä yleensä kuitenkin alkuperäisiä raportointilomakkeita täytetään mekaanisesti.

Siitä ei vallitse yhteisymmärrystä, mitä kompleksisuus käytännössä parhaimmillaan tarkoittaisi – ja Ramalingam sanoo kirjassaan moneen otteeseen, ettei se ole ihmelääke, sillä kaikki yksinkertaistetut "ihmelääkkeet" ovat osa kehitysajattelun ongelmaa. Esitetyt vaihtoehdot kuitenkin painottavat kokoaikaista oppimista ja suunnan jatkuvaa muutosta – tai sitten onnistumisista palkitsemista, mikä kannustaa innovoimaan ja joustamaan.

Ajatussuunnan puolestapuhujien kesken vaikuttaisi vallitsevan yhteismielisyys siitä, että apua voisi suunnitella etukäteen vähän vähemmän, ja keskittää voimavaroja enemmän siihen, että toteutusvaiheessa osataan reagoida odottamattomiin tilanteisiin ja epävarmuuteen paremmin.

"Kaikki apu voisi johtaa odottamattomiin tuloksiin"

Ben Ramalingam itse sanoo, että nykyaikainen ajattelu siitä, että rahojen menemistä juuri niihin tarkoituksiin kuin se on tarkoitettu on jotakuinkin mahdollisimman kaukana siitä, mitä oikeastaan tulisi tehdä.

Kehitysajattelussa, sen strategioissa, järjestäytymisen filosofiassa ja onnistumisen mittaamisessa tulee tehdä suunnanmuutos. Puutteiden paikkaamisen sijaan apu voisi hänestä olla katalysaattori, jolla voisi tunnistaa, laajentaa ja ylläpitää tiloja muutokselle.

"Tällaisesta näkökulmasta jokainen aputoimi olisi mahdollisuus kokeilla jotain uutta, sen sijaan, että laajennettaisiin olemassa olevia malleja ja ammuttaisiin uusia teknisluontoisia hopealuoteja",  Ramalingam kirjoittaa.

Uudenlaisessa apujärjestelmässä olisi enemmän tilaa ajattelijoille, dynaamisuudelle ja luovuudelle. Kehitysyhteistyön piirissä kysyttäisiin enemmän oikeita kysymyksiä kuin pyrittäisiin viemään muka-oikeita vastauksia – opittaisiin ja muututtaisiin yhdessä.

Ei kaikki kuitenkaan ole niin monimutkaista

Vaikka kompleksisuuden puolesta tunnutaan nyt puhuvan, on niitäkin ääniä, jotka muistuttavat, ettei kaikki kuitenkaan ole niin monimutkaista ja että paljon hyvää tehdään ihan perinteiselläkin avulla.

Esimerkiksi ajatushautomo CGD:n ekonomisti Charles Kenny muistuttaa, että vaikkei täysin tiedetä, miksi maailman väestö vaurastuu ja tervehtyy, on ihmiskunta selvästi keksinyt asioita, jotka toimivat.

On myös edelleen olemassa asioita, jotka selvästi näyttävät onnistuvan ympäri maailman: rokotteiden tutkiminen ja rokotusohjelmat, samoin kuin kunnollisten teiden ja voimalaitosten rakentaminen tuntuisivat toimivan samansuuntaisesti eri maissa.

Toki niitä varten tarvitaan kunnollisia instituutioita – tiet ja voimalaitokset hajoavat, jos niitä ei ylläpidetä. Institutionaalisilla ratkaisuilla on muutenkin Kennyn mukaan pärjätty kohtuullisen hyvin ympäri maailmaa: hyperinflaation välttäminen sillä, ettei vain paineta lisää rahaa on ollut ihan hyvä idea monessa maassa, samoin kuin se, että avataan telekommunikaatiosektori vapaalle kilpailulle.

Kennykin sanoo toki, että kompleksisuuden ymmärtäminen on tärkeää aina, kun tehdään asioita, joilla on voimakas linkki kulttuureihin, arvoihin ja instituutioihin. Monimutkaisuus ei saisi kuitenkaan koskaan olla tekosyy sille, ettei tehdä mitään – sen pitäisi olla hyvä paikka uuden oppimiselle.