Osa perille päätymättömästä avusta menee hallintoon, mikä onkin tärkeää. Osa taas on tilastokikkailua, joka saa auttajan näyttämään anteliaammalta kuin onkaan.
Kuva:
Shutterstock
Uutinen

Tutkimus: Viidesosa kehitysavusta ei koskaan lähde rikkaista maista

Hallinnon ja tilastollisen kikkailun tähden rikkaiden antama kehitysapu näyttää suuremmalta, kuin oikeasti onkaan, selviää brittitutkimuksesta. Suomi on keskitasoa: 17,5 prosenttia avusta jää meille.
Esa Salminen
1.10.2013

Brittiläinen ajatushautomo Development Initiatives perkasi avunantajamaiden kehitysyhteistyöraportit ja tarkasti, kuinka paljon maiden antamasta avusta oikeasti päätyy kohdemaahan.

Tulos on karumpi kuin moni avunantaja haluaisi antaa ymmärtää: vuonna 2011 noin 22 miljardia dollaria ei koskaan lähtenyt rikkaista teollisuusmaista. Se vastasi noin 20 prosenttia kaikesta yhteenlasketusta kehitysavusta.

Suomi lähetti maailmalle prosentuaalisesti hieman keskiarvoa enemmän: Suomeen avusta jää 17,5 prosenttia. Italia taas on joukon itsekkäimmästä päästä: kaksi kolmasosaa Italian avusta pysyi Italiassa.

Hallintoa ja paisuttelua

Avunantajille jäävä viidesosa koostuu etupäässä velkahelpotuksista, hallintomenoista ja erilaisista kuluista, jotka tapahtuvat pohjoisessa, mutta jotka OECD:n sääntöjen mukaan saa merkitä kehitysavuksi.

Järjestöt ovat toistuvasti kritisoineet sitä, että esimerkiksi kehitysmaista tulevien opiskelijoiden ja turvapaikanhakijoiden aiheuttamia kuluja antajamaissa saa laskea kehitysavuksi, ja näin voidaan tilastollisesti paisutella apupottia.

Suomen oman ilmoituksen mukaan vuonna 2011 kehitysapua annettiin 1 013,3 miljoonaa euroa. Hallintomenot tästä olivat 53,1 miljoonaa, pakolaisten vastaanottamisesta avuksi laskettavat kulut 25,3 miljoonaa ja "muita kehitysyhteistyöksi laskettavia menoja" 16,8 miljoonaa. Tämän lisäksi kehitysyhteistyötä suunniteltiin 8,4 miljoonalla ja arvioitiin 2,7 miljoonalla. Näihin kului yhteensä siis reilut 106 miljoonaa euroa.

Tutkimuksen mukaan Suomeen kuitenkin jäi enemmän: 17,5 prosenttia on noin 159,1 miljoonaa euroa. "Puuttuvat" reilut 50 miljoonaa euroa luultavasti piiloutuvat sellaisten momenttien alle kuten "maa- ja aluekohtainen kehitysyhteistyö" ja "maittain kohdentamaton kehitysyhteistyö". Myös kansalaisjärjestöjen kautta menevästä avusta osa jää muun muassa hallinto- ja viestintäkuluina Suomeen.

Tutkimuksen prosenteissa ei huomioida sitä, että valtaosa kahdenvälisestä avusta hyödyttää antajamaan yrityksiä, vaikka se lasketaankin perille meneväksi avuksi. Yritykset nimittäin toteuttavat kahdenväliset hankkeet, ja vaikka lainsäädäntö ei salli hankkeiden sitomista antajamaan yrityksiin, valmistellaan hankkeet yleensä niin, että käytännössä kotimaiset tai ainakin eurooppalaiset yritykset lähes poikkeuksetta voittavat tarjouskilpailut.

Suomella yllättäviä vastaanottajamaita

Paljon toistellun mantran mukaan Suomella on seitsemän pitkäaikaista pääkumppanimaata: Etiopia, Kenia, Mosambik, Nepal, Sambia, Tansania ja Vietnam.

Hieman yllättäen Development Initiativesin erottelemassa maalistassa on kaksi maata, jotka saavat reilusti tukea olematta tällä listalla: Suomen avun kolmanneksi suurin vastaanottaja on Afganistan, vain Tansanialle ja Mosambikille annetaan enemmän.

Heti Sambian jälkeen listalta löytyvät myös palestiinalaisalueet Länsiranta ja Gaza, johon on lähetetty enemmän rahaa kuin vielä tuolloin pääkumppanimaana olleeseen Nicaraguaan.

Hauraat valtiot ovatkin Suomen kehitysyhteistyössä oma kohderyhmänsä ja niihin avun kohdentaminen on ulkoministeriön yleisen kehityspolitiikan ja suunnittelun yksikön päällikön Timo Olkkosen mukaan tietoista.

"Nämä maat vaativat tietenkin erilaista lähestymistapaa kuin perinteiset kumppanit", Olkkonen sanoo sähköpostitse.

Hänestä olisikin liian yksioikoista vertailla rahamääriä ja sanoa, että perinteisille pitkäaikaisille kumppanimaille pitäisi apua antaa enemmän. Hauraisiin valtioihin myös laitetaan yhä enemmän rahaa, Olkkonen muistuttaa. Esimerkiksi Etelä-Sudanin ja Somalian rahoitus on kasvamassa.