Kuva:
Jurie Maree
iStockphoto
Uutistausta

Tutkimus: Millaista kehitysapua keskituloisille maille?

Ajatushautomo ODIn tausta-analyysi esittelee kolme erilaista tapaa tehdä yhteistyötä Etelä-Afrikan kaltaisten nousevien talouksien kanssa: joko vähennetään eriarvoisuutta, tuetaan maan roolia alueellisena toimijana tai sen strategista roolia maailmanpolitiikassa.
Esa Salminen
15.5.2013

Maailma on muuttunut, eikä enää jakaudu teollisuusmaihin ja kehitysmaihin. Monista entisistä köyhistä maista on tullut merkittäviä taloudellisia ja poliittisia toimijoita. Silti melkein kaikissa niin sanotuissa nousevissa talouksissa eriarvoisuus on niin suurta, että suurin osa maailman köyhistä ihmisistä asuu keskituloisissa maissa.

Tulisiko näiden maiden pärjätä ilman kehitysapua, jos omaa varallisuutta jo on? Vai miten niiden kanssa tulisi olla tekemisissä? Näihin kysymyksiin pureutuu ajatushautomo ODIn (Overseas Development Institute) tuore tausta-analyysi " The future of EU aid in middle-income countries: the case of South Africa".

Kinkkinen Etelä-Afrikka

ODIn tutkimuksen kirjoittanut Siân Herbert käyttää tarkastelussaan esimerkkinä Etelä-Afrikkaa, jonka vaurastuminen on johtanut siihen, että Britannia on ilmoittanut lopettavansa kehitysavun maalle vuonna 2015, ja Euroopan unionissa pohditaan paraikaa liitetäänkö Etelä-Afrikka niiden maiden joukkoon, joiden suhteen unioni alkaa käyttää ulkosuhdetermiä "differentiation", eriytyminen.

Se tarkoittaa ainakin lahjamuotoisen avun vähentämistä, avun muotojen muuttamista ja EU:n ja kumppanimaan yhteisesti sovittujen kehitysohjelmien lopettamista. Eriytymistä harkitaan parinkymmenen maan kohdalla.

Nykyään EU antaa Etelä-Afrikalle erityisesti budjettitukea ja Yhdysvallat tukee maan kansalaisjärjestöjä.

Etelä-Afrikka on strategisesti tärkeä maa, sillä se toimii niin porttina laajemmin Afrikkaan kuin merkittävänä — ja EU:n kanssa usein samanmielisenä — pelurina kansainvälisissä neuvotteluissa. Lisäksi sen keskituloisuus on edelleen rodullisesti jakautunut: valkoisen väestön kansantulo on kahdeksankertainen "afrikkalaiseen" väestöön nähden. Köyhillä alueilla on aivan yhtä kurjaa kuin köyhemmissä naapurimaissa.

Kolme vaihtoehtoa

Herbert linjaa tutkimuksessaan, että EU:n kaltaisilla avunantajilla on kolme vaihtoehtoa toimiessaan Etelä-Afrikan tapaisten vaurastuvien mutta eriarvoisten maiden kanssa — riippuen siitä, mitä suhteelta halutaan.

Ensinnäkin, jos avulla halutaan tarttua köyhyyden vähentämiseen Etelä-Afrikassa, tulisi apua suunnata eriarvoisuuden vähentämiseen. Tällöin tulisi tarkastella mitä yhteiskunnan sektoreita, politiikkoja ja esimerkiksi kansalaisliikkeitä tuetaan. Lahjamuotoista kehitysapua tulisi tämän strategian alla jatkaa.

Toinen vaihtoehto on tukea Etelä-Afrikkaa alueellisena ja/tai globaalina toimijana. Tällöin EU voisi tukea alueellisia neuvotteluja ja järjestöjä sekä auttaa sellaisten politiikkojen kehittämistä, joilla on alueellista merkitystä, kuten infrastruktuuria ja muuttoliikettä. Erityisen kiinnostavaa olisi tehdä erilaisia pilottihankkeita ja sijoittaa yhdessä Etelä-Afrikan hallituksen kanssa erilaisiin alueellisiin ohjelmiin. Perinteiselle kehitysavulle tulisi tehdä niin sanottu exit-strategia.

Kolmas vaihtoehto on nähdä Etelä-Afrikka strategisena kumppanina, jolloin unioni voisi tukea kansainvälisiä kansalaisjärjestöjä ja sellaisia globaaleja prosesseja, joissa Etelä-Afrikka toimii. Kahdenvälisten neuvottelujen määrä ja painoarvo vähenisivät apurahojen vähentyessä, ja vastaavasti kaupan ja ulkopolitiikan linkkien merkitys kasvaisi. Myös tällöin perinteiselle avulle tulisi luoda exit-strategia.

Viimeisten kahden vaihtoehdon toteutuessa perinteisten avunantajan ja vastaanottajan roolit hälvenisivät, ja EU ja Etelä-Afrikka voisivat yhdessä tunnistaa alueita, joita he haluavat edistää ja tukea.