Saharan eteläpuolisen Afrikan pahimmat ongelmat, 2002-2012.
Uutistausta

Tutkimus: Apu ei kohdennu vastaanottajien tarpeiden mukaisesti

Yhdysvaltain kehitysyhteistyö painottuu terveyssektorille, vaikka avunsaajat haluaisivat lisää työpaikkoja ja parempia teitä.
Jukka Aronen
5.12.2013

Eivätkö afrikkalaiset ymmärrä, että ovat sairaita ja lukutaidottomia? Tämä provosoiva kysymys tulee helposti mieleen, kun katsoo Afrobarometri-kyselyä, jossa tivataan kansalaisten mielipidettä pahimmista omaa maata riivaavasta ongelmasta. Aidsista, aliravitsemuksesta ja konflikeista kärsivissä maissa ihmiset määrittelevät vakavimmiksi ongelmiksi työpaikkojen puutteen ja huonon infrastruktuurin.

Miksi työttömyys ja kuoppaiset maantiet koetaan pahemmaksi uhkaksi kuin esimerkiksi korkea lapsikuolleisuus, hiv-epidemia tai puuttuvat opettajat?

Mysteeriä selvittää joulukuun alussa julkaistu yhdysvaltalaisen Center for Global Development -ajatushautomon uusi tutkimus "Is Anyone Listening? Does US Foreign Assistance Target People’s Top Priorities?"

Tutkimuksen tekijä Benjamin Leo kertoo CGD:n podcast-lähetyksessä kiinnostuneensa avun vastaanottajien todellisista tarpeista, kun häneltä kysyttiin mielipidettä siihen, miten vuosituhattavoitteet pitäisi uusia. Hän kertoo vastanneensa, että asiaa pitää kysyä köyhiltä. Leon yllätykseksi harvat olivat hänen kanssaan samaa mieltä. Konsensus tuntui olevan, ettei mitään kyselyitä tarvita, koska köyhät vastaisivat kuitenkin, että toimimaton terveydenhuolto ja koulutus ovat pahimmat ongelmat.

Leo ei ostanut selitystä vaan alkoi selvittää jo olemassaolevia tutkimuksia. Hän löysi sekä Afrobarometristä että Latinobarometristä yllättäviä tuloksia: yhteiskunnallisten ongelmien kärkisijat eivät menneetkään kehnolle terveydenhuollolle tai koulutukselle.

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa suurimmiksi ongelmiksi nähtiin työpaikkojen ja toimeentulon puuttuminen, heikko infrastruktuuri, kehno talous- ja rahoituspolitiikka sekä epätasa-arvo. Latinalaisessa Amerikassa turvallisuus- ja rikollisuuskysymykset nousivat jopa työpaikkojen edelle. Kaiken kaikkiaan työpaikat ja talous peittosivat kirkkaasti terveyden ja koulutuksen.

Yhdysvaltojen apu "vinoutunutta"

Leo halusi seuraavaksi selvittää, onko Yhdysvaltain antama apu kohdentunut niin, että se ottaa huomioon avunsaajamaiden kansalaisten mielipiteen. Hän jakoi annetun avun kahdeksaan sektoriin: työ ja toimeentulo, infrastruktuuri, talous- ja rahoituspolitiikka, köyhyys ja epätasa-arvo, ruokaturva, turvallisuus, terveys, koulutus sekä hyvä hallinto. Sen jälkeen hän tutki, miten rahaa on kohdennettu eri sektoreilla tehtävään kehitysyhteistyöhön.

Tulokset puhuivat karua kieltä. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa vain 16 prosenttia Yhdysvaltain apudollareista on kohdennettu työpaikkoihin ja toimeentulon parantamiseen sekä parempaan infrastruktuuriin. Noin 60 prosenttia tuesta on viime vuosina mennyt kakkos- tai kolmostason ongelmiin, kuten terveyteen, turvallisuuteen, koulutukseen ja hyvään hallintoon.

Luvut ovat arveluttavia myös siksi, että Yhdysvallat on monen muun valtion tavoin sitoutunut ottamaan huomioon avun vastaanottajamaiden tarpeet kehitysyhteistyössään. Näin on myös määritelty lukuisissa kansainvälisissä apukokouksissa ja julkilausumissa, kuten vuonna 2003 Roomassa, 2005 Pariisissa, 2008 Accrassa ja 2011 Busanissa.

Vinoutumista selittää osittain se, että Yhdysvalloissa kehitysyhteistyö toimii monella tapaa kansallisen turvallisuuspolitiikan jatkeena, Siksi maa on satsannut paljon Afganistaniin, Pakistaniin ja aiemmin myös Irakiin. Ulkopoliittiset syyt eivät kuitenkaan auta ymmärtämään sitä, miksi koulutusta ja etenkin terveydenhuoltoa suositaan niin usein muiden ongelma-alueiden kustannuksella.

Terveyttä on helppo mitata

Leon mukaan yhdysvaltalaisella terveyssektorilla on suuri lobbauskoneisto, joka pääsee vaikuttamaan kehitysyhteistyön sisältöön. Terveys on ylipäänsä aihe, jonka lukuisista onnistumisista on helppo kertoa kansalaisiin vetoavia tarinoita. Siitä pitävät myös poliitikot, jotka painottavat tulosten mitattavuutta: rokotusohjelmia on helpompi arvioida kuin esimerkiksi työpaikkojen lisäämistä.

Kun Yhdysvallat päättää terveysohjelmien aloittamisesta, painotusta on vaikeahko muuttaa. Hankkeet ja tukimuodot rakentuvat vuosien saatossa ja vaativat oman infrastruktuurinsa ja poliittisen rakenteensa. Byrokratiaketjussa ovat mukana niin alihankkjat kuin kenttätyöntekijätkin, eikä koneistoa käännetä hetkessä toiseen suuntaan.

Benjamin Leo suosittaa tutkimuksessaan, että Yhdysvaltojen terveyssektorille suunnattua apua alettaisiin asteittain vähentää Afrikassa niin, että nykyiset vastaanottajamaiden hallitukset ottaisivat enemmän vastuuta esimerkiksi hiv-aids-lääkityksestä. Varakkaimmilla valtioilla olisi jo mahdollisuus siihen, kun talouskasvu on tuonut lisää varoja valtion kassaan ja lääkkeiden hinnat ovat pudonneet.

Tutkija painottaa kuitenkin, että siirtymäkausi olisi toteutettava varoen, ettei tähänastisia hyviä saavutuksia vaaranneta.

Raha helpottaa haasteisiin vastaamista

Avun vinoutuminen ei kerro vielä mitään siitä, miksi afrikkalaiset ja latinalaisamerikkalaiset painottavat barometrivastauksissaan juuri työpaikkojen puutetta vaikka ulkopuolisen silmin vakavampiakin, jopa hengenvaarallisia ongelmia on olemassa.

Leolla on asiasta hypoteesi. Kärkiaiheet, työpaikat, talous ja infrastruktuuri, voidaan tiivistää yhteen ajatukseen: mahdollisuuksien lisääntymiseksi. Barometreihin vastanneet kansalaiset tuntuvat ajattelevan, että kun on enemmän rahaa taskussa, kaikkiin muihin haasteisiin on helpompi vastata. On varaa maksaa terveysklinikan hoitomaksut ja ostaa koulupuku lapselle. Ja ylipäänsä mahdollisuus päästä parempien palveluiden äärelle. 

Kyse on siis ennen kaikkea halusta nostaa itse itsensä ulos köyhyydestä.