Vaurastuvat maat saattavat haluta kansainvälistä yhteistyötä monimutkaistuvien tilanteiden hallintaan ja innovaatioiden luomiseen.
Kuva:
Shutterstock
Uutinen

Tulevaisuuden kehitysyhteistyö: tietoa, ei rahaa?

Talouskasvun myötä paisuvat kotimaiset resurssit jättävät kehitysapueurot taakseen Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Maailmanpankin ekonomisti arvelee, että perinteinen rahan antamiseen perustuva apu on pian tiensä päässä.
Esa Salminen
16.4.2013

Saharan eteläpuolisen Afrikan noin viiden prosentin talouskasvu ylittää maailman keskiarvon kaksin verroin lähivuosina, selviää Maailmanpankin kaksi kertaa vuodessa ilmestyvästä Africa's Pulse -katsauksesta.

Köyhyys vähenee samalla, muttei tarpeeksi: raportin laatinut pankin Afrikan alueen pääekonomisti Shanta Devarajan huomauttaa Maailmanpankin tiedotteessa, että yhteen klimpitetty data piilottaa suuria eroja maiden välillä — ja eriarvoisuutta maiden sisällä.

Maailmanpankin Kenian-toimipisteen pääekonomisti Wolfgang Wengler selventää pankin blogissa, että Afrikan mantereen tasolla 40 prosenttia väestä, noin 400 miljoonaa, elää edelleen köyhyysrajan alapuolella. Heille vaurastuminen ei merkitse mitään, jos varallisuutta ei jaeta reilummin.

Mutta vaurastuminen tarkoittaa Fenglerin mukaan haastetta Afrikan maiden kanssa yhteistyötä tekeville valtioille, erityisesti kehitysyhteistyökentällä: Maat eivät periaatteessa enää tarvitse apurahaa ulkoa. Mutta jos ne haluavat vähentää köyhyyttä, ne tarvitsevat jatkossakin tukea muilta mailta kehittäessään ohjelmia, joilla rahoja käytetään.

"Perinteinen apu historiaa parissakymmenessä vuodessa"

Kehitysavun tulevaisuus on Fenglerin mukaan enemmin tietotaidon kuin rahojen siirtoa. Tämä ei välttämättä ole vastaus kitsaiden avunantajien ahdinkoon: Ilmaiseksi sekään ei tapahdu. Mutta vaikka kehitysrahoitusta kuinka kasvatettaisiin, kalpenevat kehitysapuvarat kotimaisten resurssien rinnalla monissa maissa lähivuosina.

Fenglerin ja Devarajanin aiemman tutkimuksen mukaan suurin osa nykyisistä matalan tulotason maista nousee keskituloisiksi vuoteen 2025 mennessä. Silloin perinteistä kehitysapua tarvittaneen enää kriisien aikana ja hauraissa valtioissa.

Keskituloiset maat kohtaavat vaurastuessaan yhä monimutkaisempia poliittisia haasteita, ja tarve innovaatioille kasvaa — teknologian lisäksi kehitysavulle tutuilla aloilla kuten koulutuksessa, terveydenhuollossa ja liikenteessä. Avulla voitaisiinkin Fenglerin mielestä kehittää "konehuonetta", eli näiden systeemien toimivuutta simppelimmän infrastruktuurin sijaan.

Jos avunantajat jumittuvat ajattelemaan, että kehitysapu on vain rahojen siirtoa, Fengler arvelee sen menettävän merkityksensä parissa vuosikymmenessä.

Tätä kysymystä joudutaan Suomessakin jatkossa pohtimaan: mitä meillä on tarjottavana, jos raha ei enää kohta kelpaa?