Uutinen

Thaimaa: Kuka suojelee tropiikin vuoristometsiä?

Timo Kuronen
4.4.2001

Ovatko metsäpalot hyödyksi vai haitaksi? Lisäävätkö vuoristometsät jokien vesimäärää? Aiheuttaako kaski- tai kiertoviljely eroosiota ja vähentääkö se luonnon monimuotoisuutta? Onko vuoristokansojen pakkosiirtäminen pois suojelualueilta ainoa ratkaisu?

Muuan muassa näihin kysymyksiin etsittiin vastauksia, kun maaliskuun lopulla Thaimaan Chiang Maissa järjestetyssä kansainvälisessä symposiumissa puhuttiin siitä, miten tropiikin vedenjakaja-alueiden metsiä pitäisi pyrkiä suojelemaan. Sanansa saivat sanoa niin tutkijat, kansalaisjärjestöihmiset, metsäviranomaiset kuin vähemmistökansojen edustajat. Yhteensä noin 200 osanottajan joukossa oli lukuisia vieraita Laosista, Kambodzasta ja Vietnamista. Useat muutkin Aasian maat olivat edustettuina, ja kaukaisimmat järjestöedustajat ja tutkijat tulivat Etelä-Amerikasta asti.

Vanhojen oppien kriittistä arviointia

Symposiumin tarkoituksena oli rakentaa siltaa metsien käytön ja suojelun perinteisen vastakkainasettelun välille: ainakin Thaimaassa metsäviranomaiset ja kovan linjan suojelutahot ovat syyttäneet vuoristojen metsäasukkaita (useimmiten vähemmistökansoja) metsien häviämisestä ja jokien kuivumisesta, kun taas useimmat järjestöt ja iso osa tutkijoita pitävät metsäyhteisöjä luonnonmetsien ja monimuotoisuuden parhaina suojelijoina. Nämä tahot ovat harvoin istuneet yhteisen pöydän ääreen miettimään keinoja ongelmien ratkaisuun. Käydyissä kolmipäiväisissä keskusteluissa edettiin hyvin konkreettisista asioista aina tieteellisen tiedon ja paikallisen tiedon rooleihin.

Thaimaan metsävirasto Royal Forestry Department (RFD) on luottanut niin talousmetsäasioissa kuin suojelussakin länsimaisiin metsätieteen ja biologian oppeihin - RFD:n suojeluosaston päällikkö Shwan Thanhikorn sanoikin symposiumissa, että yhteiskuntatieteellinen lähestymistapa on hänelle uutta ja että hän on valmis kuuntelemaan ja oppimaan keskusteluista.

World Rainforest Movement -järjestön uruguaylainen johtaja Ricardo Carrere kyseenalaisti koko suojelualue-käsitteen: niistä puhutaan entistä enemmän, kun yhteiskuntamme hyväksyvät entistä laajempien alueiden tuhoutumisen. Talouskasvun ja kulutuskulttuurin myötä perinteiset metsien suojelijat ajetaan yhä ahtaammalle. Carreren mukaan isot suojelujärjestöt kuten IUCN ja WWF ovat jo muuttaneet kantansa eli ne haluavat suojella myös metsäkansoja, ei vain luontoa. Tämä näkemys ei valitettavasti ole vielä siirtynyt kaikkien trooppisten maiden viranomaisten ja avunantajainstituutioiden keskuuteen. Carrere, itsekin koulutukseltaan metsänhoitaja, kertoi metsänhoitajien olevan riippuvaisia kansallisista politiikoista ja he voivat toimia joko paikallisten ihmisten kanssa tai heitä vastaan.

Kiertoviljely ei ole metsien tuho

Jefferson Fox Havaijin East-West Centeristä osoitti laajan Kaakkois-Aasian tutkimusprojektin perusteella, että väitteet vuoristokansojen “kaskiviljelyn” vaikutuksista metsien häviämiseen ovat kyseenalaisia. Itseasiassa kiertoviljely (joka on sopivampi termi) voi olla hyvinkin ekologisesti kestävää, kulttuurisesti soveliasta ja tietyissä oloissa paras tae luonnon monimuotoisuuden säilymiselle. Metsäala ei juurikaan vähene ja kiertoviljelyyn kuuluvat eri ikäluokan metsät voivat toimia tehokkaina hiilidioksidinieluina. Foxin mukaan todellinen uhka tropiikin metsille on jatkuva kaupallisen maatalouden laajeneminen uusille alueille.

Amerikkalaisen Thomas Giambellucan tutkimusryhmän Pohjois-Thaimaassa suorittamien hydrologisten mittausten mukaan eroosio ei ole vuoristoviljelmillä niin suurta, mitä vuoristokansojen uudelleenasuttamista vaativat tahot ovat antaneet ymmärtää. Sen sijaan kaupallisen viljelyn tai kaivannaistoiminnan vaatimien teiden rakentaminen vuoristoon lisää eroosiota huomattavasti.

Metsäviraston johto oli ymmällään, kun luonnontieteilijät vakuuttivat symposiumissa, etteivät metsät lisää paikallista sateen ja alajuoksulle virtaavan veden määrää. Valunta itseasiassa vähenee, sillä metsät haihduttavat suuren osan sateesta takaisin ilmakehään. Veden vähentyminen jokien alajuoksulla on seurausta maatalouden keinokastelusta ja muusta veden käytöstä jokien varressa eikä vuoristoyhteisöjen elämäntavasta.

Myös metsäpalot nousivat kuumaksi keskustelunaiheeksi. Chiangmailaisen tutkija-aktivisti Achara Rakyutithamin mukaan RFD:n politiikka metsäpalojen tehokkaasta sammuttamisesta ei sovellu kaikkialle. Ikivihreissä metsissä palot ovatkin vahingollisia, mutta kuivalla kaudella lehtensä pudottavissa sekametsissä tulella on suotuisia ekologisia vaikutuksia ja metsien kulottaminen (kuivan lehtiaineksen polttaminen pois) on kuulunut paikallisyhteisöjen metsäoppiin kautta historian. Tuhoisat metsäpalot ovat paljon yleisempiä alueilla, joilla ei ole ihmisiä pitämässä huolta yhteisomistuksessa olevista luonnonvaroista.

Paikallistiedon paluu metsiensuojeluun?

Symposiumissa käytettiin useita puheenvuoroja siitä, miten paikallinen tieto ja perinteet ohjaavat vuoristokansojen metsien ja muiden luonnonvarojen käyttöä: heidän elämäntapansa on paljon hienosyisempi ja monipuolisempi kokonaisuus kuin pelkkä kiertoviljely, mistä heidät muualla tunnetaan. Yksin Pohjois-Thaimaan karenit tuntevat pari sataa syötäväksi tai lääkkeeksi kelpaavaa kasvilajia.

Englannissa asuva amerikkalainen filosofi-aktivisti Larry Lohmann kertoi oppineensa thai-kielen opinnoissaan, että tieto-sanalla tarkoitetaan Thaimaassa vain tieteellistä tietoa, ei kokemuksella hankittua tai kumuloitunutta tietoa. Yhden metsäyliopiston monopolisoima tieto onkin hallinnut metsäoppia Thaimaassa, eikä paikalliselle osaamiselle ole annettu arvoa. Paikallisyhteisöillä ei kuitenkaan ole varaa olla tyhmiä, kuten rikkailla, joilla on raha ja järjestelmä tukenaan. Nyt metsähallinnon on aika oppia yhteistyöhön; seuraavana askeleena tulisikin olla vedenjakaja-alueiden sosiaalisten konfliktien ratkaiseminen.

Lakimies ja tutkija Paisit Panichakul korosti tarvetta uudistaa lainsäädäntöä, jotta paikallisyhteisöjen oikeudet päätöksentekoon osallistumiseen ja luonnonvarojen hallintaan tunnustettaisiin. Thaimaan uusi perustuslaki antaa hyvät suuntaviivat, mutta viranomaiset ovat jarruttaneet esim. yhteisömetsiä koskevan lain laatimista. Nykyisellään kaikki luonnonmetsät ovat valtion omaisuutta ja niiden ainoa laillinen hoitaja on RFD. Metsälakien uudistaminen ei yksin riitä; niin ihmisoikeudet kuin ympäristön rappeutuminenkin ovat koko yhteiskuntaa läpäiseviä asioita.

Loppuyhteenvedossaan Chiang Main yliopiston professori Chayan Vandhanaphuti oli toiveikas ratkaisusta metsäkiistoihin, kunhan perinteisestä kahtiajaosta on päästy eroon. Tuotantometsien ja suojelumetsien sijasta suojelu olisi sisällytettävä kaikkeen metsänhoitoon. Vedenjakajien metsäkysymysten lisäksi on tarkasteltava veden lisääntynyttä käyttöä alajuoksuilla. Lisäksi RFD:n yksinvalta metsänhoidossa on avattava aidolle osallistumiselle ja hyvä yhteisömetsiä koskeva lainsäädäntö, joka kunnioittaa paikallista viisautta, kulttuuria ja tapoja, on saatettava voimaan. Apulaismaatalousministeri Prapat Panyachatirak lupasi hallituksen tekevän parhaansa asian suhteen.

Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan taloudellisesti tukeman symposiumin järjestivät yhdessä Northern Development Foundation (NDF), Chiang Main yliopiston Regional Center for Social Science and Sustainable Development (RCSD), Kepan yhteistyöjärjestö TERRA, World Rainforest Movement (WRM), Inter-Mountain People’s Education and Culture Center of Thailand (IMPECT) ja Regional Community Forest Training Center (RECOFTC).

Kokouspäivien jälkeen ulkomaiset vieraat vietiin pariksi päiväksi tutustumaan Chiang Main läheisessä kansallispuistossa asuvien karen- ja hmong-yhteisöjen vuoristokyliin ja -viljelmiin, sekä kuulemaan myös ko. kylien pakkosiirtoa vaativien alajuoksun maanviljelijöiden huolia.