Uutinen

Taru kahdesta talouskriisistä

Etelä-Aasian talouskriisin aikana rikkaat teollisuusmaat painostivat Aasian maita purkamaan rahoitusmarkkinoidensa sääntelyä. Nyt teollisuusmaat toimivat omia neuvojaan vastaan.
Linus Atarah
23.1.2009

Samaan tapaan kuin taloustaantuma nyt koettelee Yhdysvaltoja ja Eurooppaa, kriisi velloi kymmenisen vuotta sitten Etelä-Aasiassa. Tuolloin länsimaat tarjosivat Aasian maille auliisti talousneuvojaan, mutta tuskin osasivat odottaa, että vastaava taantuma imaisisi joskus mukaansa myös lännen itsensä.

Länsimaiden käyttämät keinot omien talouksiensa pelastamiseksi ovat nimittäin päinvastaiset kuin ne keinot, joita länsi kehitysmaille aikanaan suositteli.

Mars, taloutta pelastamaan!

Yhdysvallat ja Britannia pistivät tämänkertaisen kriisin aikana äkkiä pystyyn massiiviset talouden pelastussuunnitelmat. Valtiot pumppasivat rahaa pankkijärjestelmiinsä heti, kun kävi selväksi, että kriisi olisi syvempi, kuin ensin näytti.

Esimerkiksi Britannia syötti pankeilleen 350 miljardia puntaa, jotta laitokset eivät kaatuisi. Samoin saarivaltio päätti, että kansalaisten säästöille oli taattava sadan prosentin talletussuoja. Pian muut Euroopan maat seurasivat esimerkkiä ja vakuuttivat, etteivät hallitukset antaisi rahoituslaitosten kaatua.

Yhdysvallat sen sijaan epäröi ensin, pelastaako rahoituslaitoksensa pulasta vai antaako niiden maksaa virheistään. Niinpä Lehman Brothers, yksi Wall Streetin suurimmista investointipankeista, sai vielä kompuroida, kun taas vakuutusyhtiö AIG pelastettiin julkisella rahalla. Lopulta Yhdysvaltain kongressi hyväksyi rahoituslaitoksille 700 miljardin dollarin pelastuspaketin.

Lisäksi Yhdysvaltain ja Britannian keskuspankit leikkasivat korkojaan, jotta rahan lainaamisesta tulisi halvempaa.

Näiden toimien perusteella voisi luulla, että talouskriisit olisivat tapahtuneet kahdella eri planeetalla – joita koskevat toisistaan poikkeavat talouden lainalaisuudet.

Korot ylös, julkiset menot alas

Thaimaasta alkanut Aasian talouskriisi levisi nopeasti niin, että sen lonkerot ulottuivat lopulta Brasiliaan ja Venäjälle saakka. Pahiten kärsineet maat Thaimaa, Indonesia ja Etelä-Korea saivat Kansainväliseltä valuuttarahastolta IMF:ltä ja Yhdysvaltain valtiovarainministeriöltä ohjeekseen nostaa korkojaan. Näin maiden oli tarkoitus välttää inflaatio ja houkutella ulkomaisia sijoituksia.

IMF:n mukaan Aasian valtioiden ei myöskään pitänyt lähteä pelastamaan ongelmiin ajautuneita pankkeja tai yrityksiä, sillä tämä olisi ollut moraalisesti arveluttavaa. Lisäksi pankki vaati maita leikkaamaan julkisia menojaan. Niinpä esimerkiksi Thaimaa antoi monien pankkiensa kompuroida ja kaatua.

Nobel-palkittu taloustieteilijä ja Maailmanpankin entinen pääekonomisti Joseph Stiglitz kuitenkin rohkeni arvostella IMF:n politiikkaa. Stiglitzin mukaan "korkeat korot voisivat vaurioittaa velkaantuneita eteläaasialaisia yrityksiä ja aiheuttaa uusia konkursseja". Lisäksi "julkisten menojen vähentyminen vain kutistaisi talouksia edelleen".

Mutta IMF piti päänsä. Se painosti Aasian maat leikkaamaan julkisia menojaan ja poistamaan tuet perushyödykkeiltä, kuten ruoalta ja polttoaineelta – juuri silloin, kun tukia olisi eniten tarvittu.

Esimerkiksi Indonesiassa IMF:n painostus vei käytännössä liki puolet yrityksistä konkurssin partaalle. Niinpä maa ei kyennyt hyötymään vientimahdollisuuksista, joita alhainen valuuttakurssi tarjosi. Työttömyys lisääntyi jopa kymmenkertaiseksi, ja palkkojen ostovoima putosi.

Joseph Stiglitzin mukaan IMF:n toimien takana oli laitoksen johtokunnan painostus. IMF:n johtokunnan valitsevat rikkaiden teollisuusmaiden valtiovarainministerit, ja elin muun muassa hyväksyy kaikki IMF:n lainat.

Ohjat omiin käsiin

Aasian talouskriisin aiheuttivat useimpien talousasiantuntijoiden mukaan sijoitusrahastojen spekulatiiviset toimet, kuten niin sanottu shorttaus. Se on lainattujen osakkeiden myymistä siten, että myyjä aikoo ostaa osakkeet takaisin, kunhan osakkeiden arvo on laskenut.

Silti Aasian talouskriisin velloessa valtoimenaan IMF:n silloinen pääjohtaja Michel Camdesus toppuutteli alueen maita sääntelemästä finanssimarkkinoitaan. Hänen mukaansa kriisi johtui Aasian maiden huonosta hallinnosta.

Tällä kertaa Yhdysvallat ja Britannia kielsivät shorttauksen heti finanssikriisin aluksi, sillä maat katsoivat shorttauksen olleen syy pankkien kaatumiseen. Muutenkin Euroopan johtajat puhuvat nyt rahoitusmarkkinoiden sääntelyn puolesta, täysin Camdesusin aiempia neuvoja vastaan.

Meneillään olevissa WTO-neuvotteluissa länsimaat, EU etunenässä, painostavat kehitysmaita purkamaan finanssimarkkinoittensa sääntelyä. Kaksi talouskriisiä kuitenkin osoittaa, ettei tämä strategia toimi.

Kokemuksen pitäisikin antaa kehitysmaille entistä enemmän päättäväisyyttä ottaa itselleen oikeus valita, avatako finanssimarkkinoitaan vai ei.

Esimerkiksi Malesia selvisi aiemmasta kriisistä muita Aasian maita paremmin, koska se toimi päinvastoin, kuin länsi painosti.