Tiedonsaanti on halvempaa ja helpompaa kuin koskaan ennen, sanoo Charles Kenny. Kuvassa Kepan informaatikko Nyangu Nyoni Sambiassa vuonna 2003.
Kuva:
Janne Sivonen
Kepan arkisto
Uutistausta

Taloustieteilijä: Maailmalla menee paremmin kuin koskaan

Maailmanpankin ekonomistin uuden kirjan mukaan kehitystä on tapahtunut, koska ihmisarvoisen elämän rakennuspalikoista on tullut aikaisempaa halvempia. Edistys ei kuitenkaan välttämättä näy bruttokansantuotteen kasvuna.
Esa Salminen
29.4.2011

"Getting Better: Why Global Development Is Succeeding--And How We Can Improve the World Even More" on lohdullinen kirja.

Sen pääviesti on, että kehityksen mittaaminen bruttokansantuotteella antaa vääristyneen kuvan maailmasta yleisesti ja Afrikasta erityisesti. Kirja muistuttaa, että vaikka bruttokansantuotteella mitattuna Afrikalla näyttäisi menevän huonosti, sillä menee itse asiassa paremmin kuin koskaan. Afrikassa ja muuallakin on viime vuosikymmeninä koettu historiallisen suuret edistysaskeleet terveydenhuollossa, koulutuksessa, tasa-arvossa, turvallisuudessa ja ihmisoikeuksissa.

Teoksen kirjoittaja Charles Kenny on Maailmanpankin vanhempi ekonomisti, joka on tällä hetkellä lomalla pankista ja toimii tutkijana Center for Global Development -ajatushautomossa.

BKT ei ole hyvä mittari

Kennyn lähtökohta on, että kehityksen mittarina yleisesti käytetty bruttokansantuote (BKT) on itse asiassa aika huono työkalu kertomaan siitä, miten jollain maalla menee. BKT:tä käytetään kuvaamaan kansakuntien varallisuutta ja vaurautta, koska sitä on verrattain helppo mitata — ja koska varallisuuden käsite on aika universaali. Vastaus siihen, haluaisitko mieluummin olla köyhä vai rikas, on sama joka puolella maailmaa.

Mutta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, jota yleisesti pidetään kurjuuteen jämähteenä loukkona, on tapahtunut vaikka mitä, ja monessa suhteessa siellä menee hyvin: Vuosien 1990 ja 2005 välissä vain vajaa prosentin kolmannes kärsi nälänhätää, vuonna 2005 alueen väestä oli pakolaisina prosentin puolikas ja vuosien 1965—2001 välillä sodissa kuolleiden ihmisten osuus oli prosentin sadasosan luokkaa. Vuosien 1970—1999 välillä aikuisväestön lukutaito yli kaksinkertaistui alle kolmanneksesta yli kahteen kolmasosaan.

Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa taas elinajanodote nousi 48:stä 69:een vuosien 1962 ja 2002 välillä.

Mutta BKT henkeä kohden näyttää usein juuttuneen paikalleen, mikä saa meidät ajattelemaan köyhyyttä ja kurjuutta.

Kenny liittyy analyysillaan muiden muassa Nicolas Sarkozyn, Amartya Senin ja Joseph Stiglitzin BKT:n yleispätevyyttä ja toimivuutta kritisoivaan joukkoon. Myös Suomessa on aika ajoin peräänkuulutettu vaihtoehtoisia mittareita hyvinvoinnille.

Hyvinvointi on halvempaa kuin ennen

Kenny myöntää toki, että rikkaat maat ovat viimeisten vuosikymmenten aikana rikastuneet enemmän kuin köyhät maat, eli globaali epätasa-arvo on lisääntynyt. Mutta hänestä suurinta kehityksen voittokulussa on silti se, että ihmisarvoisen elämän rakennuspalikoista on tullut aikaisempaa halvempia.

Elintaso on köyhissä maissa kasvanut paljon nopeammin kuin talous, koska innovaatiot ovat tehneet terveydestä, koulutuksesta ja kommunikaatiosta halvempaa, ja koska ihmiset ovat valistuneempia kuin koskaan ennen. Ihmiset haluavat pestä käsiään ja laittaa tyttärensä kouluihin, ja korruptoituneimmatkin hallitukset huolehtivat kansalaisistaan paljon paremmin kuin yksikään maa maailmassa ennen teollista vallankumousta.

Kenny nostaa esimerkiksi Suomen ja Nigerian. Nigerian BKT henkeä kohden vuonna 1995 oli 1118 dollaria, suurin piirtein sama kuin Suomen vuonna 1870 (joka oli 1107 dollaria). Nigerian lukutaitoprosentti oli silloin 57, Suomen 10. Elinajanodote Nigeriassa oli 51 vuotta, mikä on enemmän kuin yhdelläkään Euroopan maalla vuonna 1870.

Ihmisten on siis helpompaa ja halvempaa saada käyttöönsä lääkkeitä, hyttysverkkoja, sementtiä, työkaluja, säilytysastioita, saippuaa, polkupyöriä, vesipumppuja, radioita, kyniä ja kirjoja kuin koskaan. Ideoiden puolella tiedot bakteereista, ajatus demokratiasta ja sekä tyttöjen että poikien koulutuksen arvostaminen yleistyvät kaiken aikaa. Hyvän elämän ei nykyään tarvitse välttämättä olla kallista.

Ei saa tuudittautua

Positiivinen asenne ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi unohtaa olemassa olevat ongelmat. Esimerkiksi Ghanassa lapsikuolleisuus on kyllä pudonnut 12,6 prosentista 7,5:een, mutta on silti nelinkertainen siihen nähden, mitä se on Vietnamissa.

Eikä Kenny halua liioin sanoa, että köyhät maat eivät tarvitse talouskasvua — vaan, että BKT:n kasvuun ei pitäisi tuijottaa sokeasti. Sitä paitsi on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, sanoa millainen politiikka johtaa talouskasvuun pitkällä aikavälillä. Monet itäblokin maat esimerkiksi kasvoivat kylmän sodan aikana nopeammin kuin Yhdysvallat, ja Aasian maat ovat tehneet omanlaisiaan ihmeitä.

Kasvuteorian mallit — jotka ohjaavat usein talouspolitiikkaa — eivät toimi käytännössä yleispätevästi, koska maat toimivat eri tavoilla eri aikoina.

Oppia Hippokrateelta: älä vahingoita

Koska talouskasvu ei ole ensimmäinen avain onneen, olisi Kennyn mukaan politiikan niin rikkaissa kuin köyhissäkin maissa keskityttävä varallisuuden kasvattamisen sijaan siihen, että ihmisten elämänlaatu paranee.

Oppia voisi ottaa niinkin kaukaa kuin Hippokrateelta: älä vahingoita -periaate voisi toimia monessa pääasiallisena taustavireenä. Se tarkoittaa muun muassa, ettei terveyteen, koulutukseen ja ihmisten oikeuksiin tarkoitettuja varoja saisi uhrata talouskasvun nimissä, ja etteivät valtiot saisi seistä ideoiden ja innovaatioiden tiellä.

Sen sijaan tulisi sijoittaa elämänlaatuun — vaikka terveyteen, koulutukseen ja kansalaisoikeuksiin sijoittaminen ei aina suoraan käännykään talouskasvuksi. Todistusaineiston perusteella näyttää kuitenkin siltä, että terveemmät, koulutetummat ja oikeuksia takaavat yhteiskunnat kasvavat enemmän pitkällä aikavälillä. Esimerkiksi avoimempi ja vapaampi yhteiskunta usein vaikuttaa siihen, että julkisten palvelujen laatu kohoaa.

Apu toimii...

Pohjoisten maiden päätöksenteolla on suuri merkitys elämänlaadulle kehitysmaissa. Säällinen kauppa-, maahanmuutto- ja puolustuspolitiikka on tärkeää, mutta niin on myös punnittu ja kohdistettu avun käyttö. Apu ei ehkä ole Kennyn mielestä tehokkain ulkopolitiikan työkalu elämänlaadun parantamiseen (tärkeämpää olisi avata patentteja ja päästää teollisuusmaihin töihin enemmän kehitysmaiden maahanmuuttajia), mutta apu on usein poliittisesti realistisin.

Kennystä jo se, että elämänlaadun kehitys on ollut niin mittavaa, on jo yksistään riittävä syy sille, että apua maailmanlaajuisen elämänlaadun parantamiselle on syytä kasvattaa.

Hänestä onkin tarpeen muuttaa sekä asennetta että apuretoriikkaa. Kai se nyt käy ahdistamaan, jos vielä neljän vuosikymmenen ja kahden tuhannen miljardin apudollarin jälkeen puhutaan siitä, että maailmassa on kriisi, johon pitää kaataa lisää rahaa. Parempi olisi puhua siitä, kuinka paljon apu on auttanut ja maailma on parantunut — ja millä keinoin maailmasta tehdään entistä parempi.

…mutta sitä voidaan parantaa

Avunantajien tulisi Kennyn mukaan keskittyä "tekemään hyvää": kohdentaa tuki koulutukseen, terveydenhuoltoon ja kansalaisoikeuksiin. Hän antaa myös useita tarkempia näkemyksiä siitä, mikä kehitysavussa voi toimia hyvin tai nykyistä paremmin.

Kansalaiskasvatuksella esimerkiksi voidaan luoda kysyntää hyvälaatuisille palveluille: saada ihmiset ymmärtämään, ettei ole tavallista, että koulut eivät toimi tai että pienet lapset kärsivät toistuvista ripuleista. Televisiot, radiot ja vaikkapa yhteistyö draaman kirjoittajien kanssa on osoittautunut tässä hänestä hyvin hedelmälliseksi.

Ihmisiä voidaan myös kannustaa palveluiden käyttämiseen ehdollisilla maksuilla — vaikka lasten pitämisestä koulussa —, ja vallanpitäjiä omilla kannustimillaan — vaikka antamalla osa avusta sen mukaan, kuinka moni lapsi käy koulun loppuun.

Kansalaisten antamat todistukset tai kansalaistarkastukset julkisista palveluista kirittävät julkista sektoria jo nyt monissa maissa. Suuremmassa mittakaavassa apua voitaisiin käyttää aiempaa enemmän monikansalliseen tutkimukseen lääketieteessä ja maataloudessa.

Korjattavaakin on. Yhdellä avun vastaanottajamaalla on keskimäärin 26 avunantajaa, joiden keskimääräinen panos on 13 miljoonaa dollaria vuodessa. Esimerkiksi vuosien 2000 ja 2002 välillä Tansanialla oli koordinoitavanaan noin 1300 kehityshanketta, yli 1000 rahoittajakokousta vuodessa ja 2400 raporttia jätettävänä joka kolmas kuukausi. Se on paljon mille tahansa maalle, saati sellaiselle, jolla on Tansanian resurssit.

Ja asenteissa meidän pitää nöyrtyä, sanoo Kenny. Pitää antaa arvoa sille merkittävälle kehitykselle, jonka Afrikka on viiden itsenäisen vuosikymmenensä aikana saavuttanut kansalaistensa elämänlaadun parantamisessa. Ylimielisestä päsmäröinnistä ja opettamisesta on vihdoin päästävä eroon.

Kenny, Charles. 2011. Getting Better: Why Global Development Is Succeeding--And How We Can Improve the World Even More. Basic Books. 246 s. Saatavana Kepan kirjastosta.