Katunäkymää Senegalista, jossa kolonialismi näkyy muuallakin kuin arkkitehtuurissa: Euroopan kauppa- ja apusuhteissa entiset Britannian ja Ranskan alusmaat ovat vahvemmilla kuin muut kehitysmaat.
Kuva:
David Kerhoff
iStockphoto
Uutistausta

Siirtomaa-aika näkyy yhä Euroopan ulkopolitiikassa

Euroopan kauppa ja apu antavat paremman aseman etenkin Britannian ja Ranskan entisille alusmaille. Muuttuva maailmanjärjestys saattaa kuitenkin vähitellen vähentää siirtomaa-ajan painoa.
Esa Salminen
14.3.2011

Euroopan maiden suhteet entisiin siirtomaihin alkavat olla yhä kovemman paineen alla, kun maailma pienenee ja nousevat taloudet marssivat esiin muuttamaan maailmanjärjestystä. Siirtomaatausta näkyy kuitenkin edelleen selvästi Euroopan unionin apu- ja kauppapolitiikassa, jotka ovat tärkeimmät ulkopolitiikan työkalut köyhien maiden kanssa tehtävässä yhteistyössä.

Reaalipoliittisesti voisi kuvitella, että Euroopan unioni antaisi kehitysmaasuhteissaan eniten painoarvoa lähelle rajojaan: Välimeren toiselle puolen, itäiseen Eurooppaan ja Keski-Aasiaan. Näin ei kuitenkaan ole.

Reaalipolitiikka vaikuttaa loppujen lopuksi aika vähän Euroopan kehitysmaasuhteisiin, ainakin jos uskomme Tanskan ulkopoliittisen instituutin DIIS:n tutkijaa, oikeustieteen professori Morten Brobergiä.

Se, ketä autetaan, millä tavoin ja miten paljon, sekä se millaisin ehdoin kauppaa käydään, johtuu pitkälti historiallisista syistä, ja aivan erityisesti Ranskan muinaisesta siirtomaapolitiikasta, hän kirjoittaa tuoreessa DIIS:n julkaisussa.

Lempilapsi AKT

Kyse on Brobergin sanoin "historiallisesta inertiasta": siitä, että kun jollekin maaryhmälle on annettu edullisempi asema jossain sopimuksessa, asema tapaa periytyä seuraaviin sopimuksiin, vaikka syyt suosituimmuuteen voivat olla hälvenneet tai jopa kadonneet. Tämä on suurin syy sille, miksi 79 maan AKT-ryhmä edelleen saa parempaa kohtelua ja enemmän huomiota Euroopan unionilta kuin muut maat.

AKT tulee sanoista Afrikka, Karibia ja Tyynimeri. Ryhmään kuuluvien maiden mahdollisuudet päästä Euroopan markkinoille ja saada apua ovat monipuolisemmat ja edullisemmat kuin monen muun kehitysmaan.

Pohjimmiltaan tämä johtuu Ranskan 1950-luvulla antamasta painoarvosta "Eurafrikalle". Ranska halusi sitoa Afrikan ja Länsi-Euroopan tiukasti yhteen, vaikka siirtomaavalta alkoi jo hiljalleen hapertua. Kun suuri osa Ranskan Afrikan-siirtomaista itsenäistyi 1960-luvun alkupuolella, solmittiin ensimmäinen Yaoundén sopimus, jossa Ranskan tiiviit suhteet entisiin alusmaihin määriteltiin.

Britannia hyppäsi alkuvaiheessa Ranskan kelkkaan murtuvien siirtomaasuhteiden vaalimisessa, ja sen myötä alue laajeni Afrikasta Karibialle ja Tyynellemerelle. Vuosien varrella sopimukset ovat seuranneet toisiaan — ja rakentuneet edellisten päälle. Viimeisin näistä on Cotonoun sopimus, joka päättyy vuonna 2020. Matkan varrella maiden määrä on kasvanut 18:sta 79:ään.

AKT-maat ovat siis syntyneet Brittein ja Ranskan vanhoista siirtomaista. Ryhmään kuuluu muutama harva Espanjan ja Portugalin entinen siirtomaa, etupäässä siksi, että Euroopan olisi ollut vaikeaa perustella, miksi Espanjan ja Portugalin paria entistä alusmaata eteläisessä Afrikassa kohdeltaisiin eri tavoin kuin niiden naapureita.

Euroopan suhde AKT-maiden ulkopuolisiin kehitysmaihin on melko reaalipoliittista: esimerkiksi Välimeren alueen köyhiä maita kohtaan jylläävät turvallisuuspolitiikka, vakaus- ja maahanmuuttokysymykset aivan eri painoarvolla. Pohjois-Afrikan maat eivät kuulu AKT-maihin, vaikka Afrikan mantereella ovatkin.

Reilumpaa kauppaa osalle entisistä siirtomaista

AKT-maiden tuotteille on taattu muita edullisempi pääsy Euroopan markkinoille. Uudessa maailmanjärjestyksessä tämä asema alkaa olla uhattuna, koska erityisesti nousevat taloudet Kiina ja Brasilia (jotka ovat AKT-ryhmän ulkopuolella) ovat valittaneet Maailman kauppajärjestö WTO:hon, että järjestelmä on epäreilu.

Euroopan unioni pyrkii tällä hetkellä neuvottelemaan WTO:n sääntöihin paremmin sopivia vapaakauppasopimuksia (Economic Partnership Agreement EPA) AKT-maiden kanssa. Tällä hetkellä AKT-maat saavat kuitenkin valita, tekevätkö ne kauppaa Cotonoun sopimuksen alla vai niin sanotun GSP-systeemin (General System of Preferences) kautta. Muut kehitysmaat joutuvat ottamaan, mitä EU antaa, eli kulloinkin sopivan GSP-säännöstön.

AKT-maitakin edullisemmat kaupan ehdot ovat sellaisille jäänteille siirtomaa-ajasta, jotka eivät ole Euroopasta kunnolla irtautuneet, mutta ovat kuitenkin enimmäkseen unionin ulkopuolella. Tällaisia ovat esimerkiksi Ranskan Guayana, Azorit ja Ranskan Polynesia.

Enemmän ja parempaa apua

Kehitysavun suhteen näyttää siltä, että mitä vähemmän maa on katkaissut siirtomaasuhteitaan Ranskaan tai Britanniaan, sitä parempi asema sillä on tänäänkin Euroopan unionin silmissä.

Euroopan unioni on kehittänyt entisten siirtomaidensa avustamiseen rahaston, Euroopan kehitysrahaston. Se on edelleen suurin työkalu AKT-maiden rahoittamiseen, kun muita kehitysmaita rahoitetaan Euroopan unionin budjetin kehitysyhteistyörahoista ja kahdenvälisten hankkeiden kautta.

Siihen, että AKT-maat saavat reilusti apua, vaikuttaa toki jonkin verran se, että AKT-maiden ryhmässä on paljon hyvin köyhiä maita, ja monet avunantajat haluavat keskittyä nimenomaan Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Silti tuntuu lähinnä historian kepposelta, että Karibian köyhiin saariin sovelletaan eri politiikkaa kuin joihinkin aivan yhtä köyhiin Keski-Amerikan maihin.

Siirtomaatausta näkyy myös siinä, millaista kehitysapua Euroopan maat antavat. Minna Mayer kirjoitti Kepan artikkelissa helmikuussa, kuinka on tilastollisesti merkittävällä tavalla nähtävissä, että entiset siirtomaat saavat enemmän lahjamuotoista kuin lainamuotoista apua. Kun velkahelpotuksia taas annetaan, ne suuntautuvat usein entisiin siirtomaihin.

Yksittäisten maiden kohdalla avun kohdentuminen on vielä selvempää: Ranska on voimakkaasti läsnä Länsi-Afrikassa ja Britannia kansanyhteisönsä maissa.

Maailma kuitenkin muuttuu vähitellen ja uudet painopisteet näkyvät avussakin: Britit antoivat vielä 1980-luvun lopulla kahdenvälisestä avustaan yli 70 prosenttia kansanyhteisön maille. Nykyään enää reilut 50 prosenttia. Äskettäin Brittien apujärjestelmää uudistettaessa rikkaammat kehitysmaat kuten Kiina menettivät Brittien avun, ja avun osuus köyhimmille entisille alusmaille ja erityisesti kriisialueille kääntyi taas kasvuun.

Suosituimmuus ei ole jäänyt kehitysmailtakaan huomaamatta: Mosambik ja Ruanda ovat liittyneet jälkikäteen Brittein kansanyhteisöön, luultavimmin juuri suopeamman kohtelun toivossa, vaikkei niillä ole siirtomaahistoriaa Britannian kanssa.

Kiinnostava sivuhuomio on, että vaikka summat ovat verrattain pieniä, kehitysavun luontoinen apu Euroopaan enemmän tai vähemmän hallinnollisesti kuuluville alueille, kuten Venezuelan edustalla olevalle Aruballe, on henkeä kohden laskettuna selkeästi suurempaa kuin kehitysmaille.

Uusilla avunantajilla uudet painotukset

Perinteisten avunantajien lisäksi kentällä on uusia toimijoita, jotka saattavat muuttaa apujärjestelmää sisältä käsin. Saajapuolelta avunantajiksi vähitellen siirtyvät nousevat taloudet ajavat apuaan etupäässä kaupallisten intressien ehdoilla. Uudet Euroopan avunantajat taas keskittävät apunsa EU:n lähialueille, kuten entisiin Neuvostotasavaltoihin ja kriisialueille, kuten Afganistaniin ja Irakiin.

Rahallisesti uusien EU-maiden panos ei ole järisyttävän suuri: vuonna 2009 ryhmän avokätisimmät olivat Puola ja Tshekki, jotka antoivat 375 miljoonaa dollaria ja 215 miljoonaa dollaria. Tähän nähden niillä on kuitenkin paljon vaikutusvaltaa, sillä uusille lahjoittajille tyypillisesti ne antavat valtaosan avustaan yhteisen kukkaron kautta. Vuonna 2009 Puola esimerkiksi oli EU:n budjetin kautta annettavan avun kahdeksanneksi suurin lahjoittaja. Sillä saa jo sananvaltaa avun muodoista ja painotuksista.

Siirtomaa-aika ei näiden maiden avussa näy. Mutta niiden apu on perinteisestä näkökulmasta katsoen muita itsekkäämpää: se on usein sidottua ostoihin avunantajamaasta tai sitä käytetään vaikkapa antajamaahan tulevien opiskelijoiden kulujen kattamiseen.

Saksalaisen tutkimusinstituutin DIE:n tutkijan Erik Lundsgaarden mukaan tulevat Euroopan unionin budjettineuvottelut vuosille 2014—2020 pakottavat Euroopan unionin jäsenmaat neuvottelemaan muiden kysymysten ohella Euroopan kehitysavun maantieteellisistä ja ohjelmallisista painotuksista. Uusilla mailla voisi näissä keskusteluissa olla myös varteenotettavaa lisäarvoa kehittyville maille: esimerkiksi kysymykset vallanvaihdosten hoitamisesta ja kehitysavusta vähittäisestä luopumisesta ovat lähihistoriaa monille itäisen Euroopan maille.

Suuretkaan yksittäiset EU-maat eivät voi muuttuneessa globaalissa viitekehyksessä toimia yksin, vaan niidenkin on oltava mukana luomassa unionille yhtenäistä ulkopolitiikkaa.

Kun neuvottelijoita on entistä enemmän, ja tarpeet ovat yhä moninaisemmat, alkaa historian painoarvokin ehkä vähentyä.

Vastaitsenäistyneiden maiden All-African Peoples' Conference vaati maaliskuun lopussa 1961 — melko tarkkaan 50 vuotta sitten — loppua uuskolonialismille. Se kai tarkoittaisi sitä, että maita kohdeltaisiin tasaveroisesti reaalipolitiikan ehdoilla. Uudessa maailmanjärjestyksessä se alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä.