Kansaa hyödyttävää talouskasvua? Kymmeniä miljoonia maksaneen "afrikkalaisen renessanssin" patsaan rakentamista Senegalin pääkaupunkiin Dakariin perusteltiin mittavilla turismituloilla.
Kuva:
Arona Ndiaye
Uutinen

Rikkinäinen kehitysmalli

Missä on vika, kun talous kasvaa mutta köyhyys ei vähene eikä hyvinvointi lisäänny?
Henri Purje
23.6.2011

Indonesian talouden arvioidaan kasvavan tänä vuonna yli kuudella prosentilla. Luku on kova: esimerkiksi euroalueelle povataan vain puoltatoista prosenttia, ja monet uskovat tämänkin jäävän saavuttamattomiin velkakriisin pahentuessa.

Indonesian kehityskattojärjestön Infidin johtajan Don Marutin mukaan maan bruttokansantuotteen kasvu perustuu suuriin infrastruktuurihankkeisiin sekä kaivannaisten ja palmuöljyn kaltaisten luonnonvarojen hyödyntämiseen.

”Indonesian hallitukselle ’kehitys’ tarkoittaa nykyään samaa kuin näyttävä infrastruktuuri. Rakennetaan hotelleja, siltoja, matkailukeskuksia, kansainväliset standardit täyttäviä sairaaloita ja niin edelleen”, Marut sanoo.

Kasvutilastojen valossa resepti toimii hyvin. Marut on kuitenkin skeptinen.

”Kasvu on kaunista vain teoreettisissa malleissa ja kuvaajissa. Tällainen kauneus on illuusio. Illuusioiden sijaan pitäisi kiinnittää huomio todelliseen maailmaan. Se on pelottava ja ruma.”

”Rumassa reaalimaailmassa” luonnonvarojen ylikäyttö on ”sekä kestämätöntä että tuhoisaa”. Lisäksi yhteiskunnan kehittäminen ”suuryritysten ja eliitin ehdoilla” sivuuttaa kansan enemmistön.

”Lähes 97 prosenttia Indonesian työpaikoista on pienyrityksissä, joita megahankkeet eivät auta juuri lainkaan”, Marut huomauttaa.

Tuli paha kakku

Indonesia ei ole poikkeus. Monen köyhän valtion taloutta ”kehitetään” samankaltaisella sapluunalla.

”Marut voisi yhtä hyvin puhua Senegalista”, Momar Talla Kane toteaa.

Senegalilaisen Concord-järjestön puheenjohtajan mukaan hänen maansa ”talousihme” koskettaa vain pientä siivua väestöstä. Maatalous on hyvä esimerkki.

”Maatalouden kehittämisohjelma hyödyttää vientiin keskittyviä suurtuottajia. Noin kolme prosenttia maasta saa kaiken tuen. Samaan aikaan maaseutu tyhjenee, kun pienviljelijät eivät enää pysty elättämään itseään ja perheitään.”

Maaseutuköyhälistö muuttaa kaupunkien kaduille tai slummikortteleihin – tai yrittää löytää töitä ulkomailta. Pääkaupunki Dakarin ”kansainvälisen tason” sairaaloihin köyhillä ei ole asiaa. Hienojenkin koulurakennusten sisältä saattavat puuttua opetusvälineet ja huonekalut, eikä opetus muutenkaan vastaa oppilaiden tarpeisiin, Talla Kane arvostelee.

Indonesian ja Senegalin esimerkit havainnollistavat valtavirtaisen talousajattelun keskeistä virhettä.

Pitkään on oletettu, että bruttokansantuotteen kasvu, yhteiskunnallinen kehitys ja köyhyyden väheneminen kulkevat käsikynkkää.

”Kakku on leivottava ennen kuin siitä voidaan jakaa”, ”nousuvesi nostaa jokaisen venettä” ja muut vastaavat vertauskuvat ovat vahvistaneet uskoa talouskasvun ensisijaisuuteen. Parhaana kasvureseptinä on pidetty länsimaisen teollistumiskehityksen kopiointia, yksityistämistä ja talouden sääntelyn purkamista (jotka jo sinänsä ovat keskenään ristiriidassa).

Viime vuosina on kuitenkin käynyt yhä selvemmäksi, että bruttokansantuotteen kasvu ei useinkaan lisää vähäosaisten hyvinvointia.

Päinvastoin se talous- ja yhteiskuntamalli, jolla kasvua tavoitellaan, riistää itsensä elättämisen mahdollisuudet pienyrittäjiltä, pienviljelijöiltä, kalastajilta ja paikallistuottajilta, kuten kylänsä ihmisille vaatteita valmistavilta ompelijoilta tai muilta kädentaitajilta, Marut kritisoi.

Unohtaa ei sovi sitäkään, että mikäli länsimainen fossiilikapitalistinen tuotantotapa ja kulutustottumukset leviäisivät koko maailmaan, tarvittaisiin kuuden maapallon luonnonvarat.

Hyvinvointi valuu pohjoiseen

Vaikka Marut ja Talla Kane tuomitsevat yhteiskunnallisesti haitallisen ”kasvufetissin”, he eivät ole valmiita luopumaan kasvusta kokonaan. Pohjoisessa degrowth-ajattelu voi olla paikallaan, mutta Etelän köyhyyttä ei voida poistaa ilman vaurastumista.

Vaurastumiseen on kuitenkin monta tietä.

Tutkija-aktivisti Susan George muistuttaa, että mikäli Etelän maat pystyisivät pitämään kiinni omaisuudestaan, mahdollisuudet taloudellisen hyvinvoinnin parantamiseen kohenisivat merkittävästi.

Valtaosa Etelän uusiutumattomien luonnonvarojen tuotoista valuu Pohjoiseen. Lisäksi (usein epäoikeutettujen) velkojen korko- ja kuoletusmaksut, kansainvälinen veronkierto, pääomapako sekä epäreilut vapaakauppasopimukset näivettävät julkisia budjetteja.

“Tarkkoja lukuja on mahdoton saada, mutta eri arvioiden mukaan Etelä rahoittaa Pohjoista 200–1 000 miljardilla dollarilla vuodessa”, George sanoo.

“Saharan eteläpuolisen Afrikan maat maksavat 21 000 dollaria minuutissa julkisen sektorin velkojilleen. Näillä rahoilla saisi paljon kouluja, terveyskeskuksia ja niin edelleen.”

Georgen mukaan Etelän kansojen tulisikin tavoitella mahdollisimman suurta itsemääräämisoikeutta tärkeimpien perushyödykkeiden – esimerkiksi veden, ruuan, energian ja terveyspalveluiden – suhteen ja keskittyä niiden laadun ja saatavuuden parantamiseen ”fossiilikapitalististen megaprojektien” ja julkisomaisuuden yksityistämisen sijaan.

Kasvuissa on eroja

Myös EU:ssa on pikkuhiljaa havaittu, että bruttokansantuotteen kasvu kertoo vähän ihmisten hyvinvoinnista.

”On tehtävä ero köyhyyttä vähentävän ja vähentämättömän kasvun välille”, Euroopan komission kehityspolitiikkaosaston johtaja Francoise Moreau painottaa.

Komission tuoreiden linjausten mukaan oleellisin kysymys ei ole talouden kasvu sinänsä, vaan ne hallinnolliset olosuhteet, joissa kasvu tapahtuu tai ei tapahdu.

Jotta kasvu hyödyttäisi köyhimpiä, vaaditaan oikeusvaltioperiaatteen toteutumista sekä ympäristö- ja sosiaalistandardien kunnioittamista. Lisäksi tarvitaan tukea pk-yrityksille, jotka tarjoavat massoille työtä ja tuloja, Moreau listaa.

Hän vakuuttaa EU:n olevan demokratian asialla.

”Ei ole paluuta rakennesopeutusohjelmien aikakauteen, jolloin ’oikea’ kehitysstrategia määriteltiin etukäteen ja ylhäältä päin. On sopeuduttava olosuhteisiin, kokeiltava erilaisia toimintamalleja ja selvitettävä, mikä toimii ja mikä ei. Tämä pätee esimerkiksi julkisen ja yksityisen väliseen toimijakoon.”

Retorisella tasolla Moreau on yllättävän lähellä Georgea, Marutia ja Talla Kanea.

He kaikki painottavat, että tehokas köyhyyden vähentäminen lähtee alhaalta ylös, että vähäosaisten on saatava vaikuttaa itseään koskeviin ratkaisuihin ja että paikalliset toimintatavat ja perinnetieto on nostettava kunniaan.

”Kasvun pitää olla sellaista, joka parantaa tavallisten ihmisten ja etenkin köyhien asemaa ja jonka menetelmistä ja hyödyistä he saavat päättää. Jos kasvu ei ole tällaista, emme tarvitse sitä”, Momar Talla Kane kiteyttää.

Erojakin toki on.

Siinä missä Talla Kanen Congad ja Marutin Infid työskentelevät ruohonjuuritason organisaatioiden kanssa, auttavat köyhiä järjestäytymään ja etsivät hyvinvointia tasaisemmin jakavia kehitysmalleja, Euroopan komissio neuvottelee perinteiseen kasvuajatteluun perustuvia vapaakauppasopimuksia Etelän valtioiden kanssa.