Uutinen

Riitojenratkonta WTO:ssa -– oletus oikeudenmukaisuudesta?

Maailman kauppajärjestö WTO:ssa on mahdollista valittaa sopimusrikkomuksista erilliseen riitojenratkontaelimeen. Tuoreessa tutkimuksessa pohditaan, kuuluuko siellä myös köyhien jäsenmaiden ääni.
Sanna Jäppinen
5.10.2004

"WTO:n riitojenratkontamenettely on eräällä tavalla koko kauppajärjestön symboli", arvioi Erik Castrén Instituutin tutkija Martin Björklund ulkoministeriön seminaarissa 5. lokakuuta. Kun WTO synnytettiin kymmenen vuotta sitten, juuri mahdollisuus riitojenratkontaan enteili uutta aikakautta. Toisaalta sitä pidettiin ja pidetään malliesimerkkinä järjestön epätasa-arvoisesta toiminnasta, jossa taloudellinen valta takaa myös äänivallan.

Seminaarissa käsiteltiin Björklundin tuoretta tutkimusta, jossa tarkastellaan riitojenratkaisun merkitystä erityisesti kehitysmaille.

"Legitimiteetti on yhtä lailla häilyvä käsite kuin vaikkapa demokratia – sen sisällön määrittelee käyttäjä itse. Riittääkö esimerkiksi riitojenratkontamenettelyn puolustukseksi se, että se toimii suhteellisen hyvin vaikkapa Yhdysvaltain ja EU:n kauppakiistojen välillä tai että kehitysmaidenkin kohdalla se toimii paremmin kuin WTO:ta edeltäneessä GATT-järjestelmässä?", tutkija kyseli – ja vastasi:

"Perustana täytyy olla se, että jäsenvaltioiden ei pitäisi olla eriarvoisessa asemassa."
 

Neuvottelukapasiteetti ratkaisevan tärkeä

Erityisen paljon kritiikkiä riitojenratkontamenettely on saanut siitä, että vaikka köyhä maa voittaisi nostamansa kanteen, ei sillä ole varaa panna toimeen ratkaisua eli taloudellisesti vahvempi voittaa aina - mikään poliisihan ei näiden sopimusten noudattamista valvo.

"Totuus ei ole aivan niin mustavalkoinen kuin mielikuvat. Esimerkiksi kehitysmaiden riitauttamien tapausten saama näkyvyys julkisuudessa voi kompensoida resurssien puutetta tai häviötä kiistassa", Björklund totesi. Hänen mielestään suurempia ongelmia on riitojenratkontaprosessin alkuvaiheessa.

Valtaosa riitautetuista tapauksista ei ikinä päädy varsinaiseen riitojenratkaisuselimeen, vaan 60 prosenttia sovitaan neuvotteluissa. Kun tarkastellaan sitä, kuinka suuressa osassa tapauksista – siis myös neuvotteluteitse käsitellyistä – saavutetaan haluttu tavoite, on suhde kehitysmailla 50 prosenttia ja teollisuusmailla 75 prosenttia.

Syy on selkeä: neuvotteluissa teollisuusmaat pääsevät paremmin tavoitteeseensa. Tämä johtuu muun muassa kehitysmaiden haluttomuudesta riskeerata taloudellisia ja poliittisia suhteitaan teollisuusmaihin, koska kauppariidan vaikutus pienelle ja köyhälle maalle on paljon tuhoisampi kuin isolle osapuolelle.

Myös neuvottelukapasiteetissa on suuria puutteita. "Tästä aiheesta sain konkreettisen esimerkin vieraillessani hiljattain Mosambikissa", totesi Max von Bonsdorff ulkoministeriön kehityspoliittiselta osastolta. "Siellä 14 kauppa- ja teollisuusministeriön virkamiestä huolehtii maan kaikista kauppaneuvotteluista."

Bonsdorffin mukaan tärkeää ongelman ratkaisussa on, kuinka suuri osa kehitysyhteistyövaroista suunnataan kauppapoliittisen kapasiteetin vahvistamiseen. "Vuonna 2002 osuus oli kaikkein köyhimmissä maissa puoli prosenttia." Olennaista on toki myös ongelman suhteuttaminen muihin käsillä oleviin poliittisiin työkaluihin, sillä köyhimpien maiden osalta kauppa ei kuitenkaan ole tärkeysjärjestyksessä päällimmäisin köyhyyttä ratkottaessa.

Yksi tapa parantaa neuvotteluasemia on myös alueellisiin kauppajärjestelmiin hakeutuminen. "Alueellisiin järjestelmiin kuuluvien maiden kesken ei juuri turvauduta riitojenratkontamenettelyyn, vaan ratkaisua etsitään muilla keinoin", Björklund totesi. Hänen mukaansa WTO ei suinkaan ole vähentänyt näitä alueellisia kauppablokkeja, ja suunta näyttää säilyvän samana.
 

Miten korvata jo tehty vahinko?

"Three years for free", sanovat monet riitojenratkontamenettelyn kritisoijat. Iskulause viittaa siihen, että vaikka sopimusten vastainen toiminta huomattaisiin heti – mitä ei usein tapahdu – kestää hyvinkin pari kolme vuotta ennen kuin mahdollisesti kantajalle edullinen päätös irtoaa. Sen ajan vastapuoli voi surutta jatkaa toimiaan, eikä mikään taho myöskään jälkikäteen korvaa toiminnasta aiheutuneita vahinkoja.

Samoin jotkut maat saattavat tarkoituksella rikkoa sopimusta vain vuoden tai kaksi, esimerkiksi tietyn teollisuudenalan vaatimuksesta – eikä siihen ehditä puuttua. Näin kävi muun muassa silloin kun EU kielsi kalatuotteiden tuonnin Itä-Afrikasta puolentoista vuoden ajan koleraepidemian takia, vaikka kalat oli todettu turvallisiksi syödä.

Björklund ei usko, että vastapuolen velvoittamista rahalliseen korvaukseen saadaan ikinä läpi WTO:ssa, ja muistutti että kyseessä olisi kehitysmaille kaksiteräinen miekka. Sen sijaan jonkinlaista edistystä on havaittavissa sen ehdotuksen suhteen, että häviäjä maksaisi vastapuolen oikeudenkäyntikulut.

"Vaikka oikeudenkäyntikulut on suhteutettu maiden bruttokansantuotteeseen, on köyhien maiden vaikeampi irrottaa vaadittuja summia. Päätöksellä olisi suuri periaatteellinen merkitys."
 

Irti kolonialismin säännöistä

Björklund aikoo jatkaa seminaarissa julkistettua tutkimustaan väitöskirjaksi. Tutkimuskohteeseen mies suhtautuu kriittisen positiivisesti. "WTO:n riitojenratkaisumenettelyssä on suuria ongelmia, mutta en olisi vielä valmis purkamaan sitä, sillä keskustelu parannuksista on sentään käynnissä."

Tärkein riitojenratkaisuelimen tehtävä on Björklundin mielestä rooli huomion herättäjänä ja näkyvyyden kerääjänä epätasa-arvolle. Hakoteillä ollaan silloin, jos riitojenratkaisumenettely toimii oletuksena kauppajärjestön oikeudenmukaisuudesta.

Björklund esittää, että entistä tiukempaa keskustelua riitojen ratkonnan ja koko kauppajärjestön kehittämisestä aloiteltaisiin Pohjoismaissa ja uusissa EU:n jäsenmaissa. "Näillä mailla ei ole taakkanaan siirtomaa-ajan perinteitä, jotka ovat hyvin pitkälti muovanneet nykyisen maailmankaupan säännöt."