Uutinen

Reggae! Jamaikan pop 1959-1997

Riko Saatsi
31.7.1998

Heikki Hilamaa & Seppo Varjus: Reggae! Jamaikan pop 1959--1997, LIKE, Helsinki 1997.

Heikki Hilamaan ja Seppo Varjuksen Reggae! on ensimmäinen suomalainen kirja Jamaikan popin historiasta. Vaikka reggae ei Suomessa koskaan ole juurikaan Bob Marleyta enemmän merkinnyt, kuuluu sen vaikutus lähtemättömänä muun muassa punkin jälkeisessä angloamerikkalaisessa rockissa ja popissa, Yhdysvalloissa syntyneessä rapissa ja 1990-luvun uudessa tanssipopissa.

Reggae!:nkin tavoittelema Jamaikan faktisen historian, rastafarismin ja liki nelikymmenvuotisen pop-musiikin historian mielekäs läpikäynti on julkaisulle vaikea tehtävä. Eikä tämäkään kirja kattavuuteen kykene -- korjaa tosin puutteitaan kirjallisuus-, lehti- ja ääniteluettelolla kirjan viimeisillä sivuilla.

Silti, huolimatta tiivistetystä esitystavasta sen kaikkine ongelmineen, on Reggae! suomalaisena alan perusteoksena informatiivinen ja sangen onnistunut. Lukija hämmentyy havahtuessaan levykaupan reggae-hyllyllä.

Irrallisia alkulukuja

Kirja alkaa silmäyksillä Jamaikan piiskattuun orjahistoriaan sekä saarella kehittyneeseen rastafari -kulttiin; sen tapoihin, symboleihin, uskomuksiin. Kirjoittajat, todetessaan näiden aiheiden noteeraamisen välttämättömäksi, ovat hyvinkin oikeilla jäljillä.

Mutta väärille jäljille ajautuvat. Vaikka kirjan ensimmäiset luvut -- rajoittuneisuuteensa nähden -- tarjoavatkin sisällöllisesti mielenkiintoisia yksityiskohtia, jäävät ne valitettavan irrallisiksi suhteessaan seuraaviin lukuihin. Juuri irrallisuus taas on suurin syy siihen, miksi kirjan kokonaisuus vaikuttaa lievästi kärsimättömältä.

Johtopäätöksien vetämistä vältellään, ne jäävät lähes poikkeuksetta lukijan mielikuvituksen tai lisätiedon etsimisen varaan. Miksi siis historian, yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien tai rastafarismin esittely, jos näitä ei millään tavoin yhdistetä yleiskulttuuriin, vaan jätetään yksinäisiksi faktaryppäiksi kirjan alkuun?

Elossa!

Jamaikan musiikillisen kehityksen voimahahmot nousevat lähes poikkeuksetta saarella kiertävien, keskenään kilpailevien tanssien järjestäjien, sound systemien, sisältä. Ensimmäisten sound systemien omistajat rakensivat myös saaren ensimmäiset studiot. Niiden tuottajina he kehittelivät ideoita, joita maineikkaimmista muusikoista koostuneet studioyhtyeet konkretisoivat.

Tarina takapotkuisen skan synnystä kuvaa osuvasti Jamaikan musiikillista ilmapiiriä. Yksi saaren suurimmista tuottajahahmoista, soittotaidoton Coxsone Dodd, tokaisi silloiselle levytysyhtyeelleen Clue J and His Blues Blastersille: "Minä tarvitsen jotain, jolla tästä bluesista päästään eroon". Yhtye siirtyi Coxsonen viinakaupan takapihalle ja sekoitteli shuffle boogie -rytmiä amerikkalaisten lännensarjojen tunnusmusiikkien kanssa. Välillä yhtyeen basisti, jonka suosikkihuudahdus oli "skavoovee", kehotti kitaristia soittamaan niin, että kitara sanoo "ska, ska, ska". Syntyneen tyylisuunnan suosion voi edelleenkin todeta usein houkuttelemalla vain oikean radiotaajuuden kuuluviin.

Edellinen toimikoon esimerkkinä myös siitä, kuinka mielenkiintoisia yksityiskohtia Hilamaa ja Varjus onnistuvat musiikin takaa nostamaan. Henkilöitä, levytyksiä, musiikillisia risteyskohtia ja tyylisuuntia käydään kirjaan rajatulta alueelta läpi kiitettävästi. Mikä tärkeintä, lukijalle tehdään selväksi se, ettei Marleyn hautaan laskettu kitaran, Raamatun ja ganjarasian lisäksi reggaeta itseään. Päinvastoin, kuten kirjoittajat korostavat, reggae elää ja kehittyy. Näin brittireggaekin on saanut oman erityisen lukunsa. Eikä Marleykaan kunniatta jää.

Mutta onnistuneen perusteoksen musiikkiin keskittyvissä luvuissakin on puutteensa. Esimerkiksi musiikkityylejä havainnollistavien rytminotaatioiden määrässä kirjoittajat eivät totisesti liioittele: koko opuksesta niitä löytyy vaivaiset kolme. Näin musiikin hahmottaminen kirjan avulla jää verbaalisen kielileikin varaan. Samoin välillä puuduttavaksi kääntyvän ja usein itsepintaisesti päälauseissa pitäytyvän kielen sekaan olisi toivonut enemmän piristäviä siteerauksia itse musiikintekijöiltä. Myös poliittisesti valveutuneen aikakauden, dub poetryn tai vaikkapa väkivaltaisten gun lyricsien sanoitusesimerkit olisivat tehneet kokonaisuudesta elävämmän ja mielenkiintoisemman.

Ilmiö!

Mutta Jamaikan pop voi paremmin kuin koskaan. Kuten kirjoittajat ansioituneesti osoittavat, elävät uusimmat suuntaukset, raggamuffin ja roots-reggae, vahvoina nuorten musiikintekijöiden käsissä. Vakiintuneisuus on harhaa, metamorfoosi valloillaan. Taannoin käsiini ajautunut Big Youthin levy "Reggae phenomenon" itse asiassa nimellään kuvaa osuvasti tämänkin hetkistä tilannetta: reggae on ilmiö. Mitä muuta voi todeta nähdessään jo Jamaikan jalkapallojoukkueenkin verryttelypukujen selässä tekstin "reggaeboyz"?

Reggae on ainoa suureen maailmansuosioon noussut kolmannen maailman musiikkityyli; Bob Marley ainoa todella suuri maailmantähti. Mutta muidenkin kehitysmaiden kulttuurillinen esiinmarssi lienee varmuudella tuleva. Jamaikan lanaama tie ainakin tekee yrityksen monella tapaa keveämmäksi.

Riko Saatsi