Uutinen

Rauhankasvatuksen äiti

Helena Kekkonen on globaalikasvatuksen pioneeri Suomessa.
Sini Kuvaja
1.10.2004

Helenä Kekkonen (Kuvaaja: Sini Kuvaja)

Helena Kekkosen rauhantyön juuret ovat lapsuuden ja nuoruuden kokemuksissa. Sota-aikana hän kulki toisinaan isänsä mukana viemässä ihmisten koteihin kaatuneista omaisista. Nämä tuskalliset kokemukset olivat pohjana elämäntyölle rauhankasvatuksen parissa.

Jo 40 vuotta sitten Kekkonen sai ensimmäisen kantavista ajatuksista, iskulauseista, joka on kestänyt tähän päivään.

"Pitää kasvattaa rohkeita ihmisiä, jotka näkevät maailman epäoikeudenmukaisuuden ja uskaltavat ruveta toimimaan", kertoo Kekkonen vakaumuksesta, joka syntyi 1960-luvulla, jolloin hän mullisti Helsingin laboratoriokoulun rehtorina autoritaarisen opetusjärjestelmän.

1970-luvulla rauhasta puhuminen oli haastavaa.

"Ihmisillä oli paljon ennakkoluuloja. Ajateltiin että puhun kommunistista propagandaa, vaikka aloitin joka luennon kertomalla, etten ole sitoutunut mihinkään puolueeseen tai uskontoon", Kekkonen muistelee.

Kekkonen mainitsee uransa huippuhetkeksi UNESCOn rauhankasvatuspalkinnon, jonka hän sai ensimmäisenä maailmassa vuonna 1981. Julkisen tunnustuksen jälkeen työ helpottui. Alusta asti Kekkonen on yhdistänyt taiteen erottamattomana elementtinä kasvatukseen.

"Kansainvälisyyskasvatus ei onnistu ilman taidetta. Jos saa kosketettua ihmisten sydäntä, nuoret syttyvät asialle ja kysyvät mitä he voivat tehdä."

Eläkeläisenä Helena Kekkonen jatkaa yhä elämäntyötään. Hän kiertää kouluissa järjestämässä sadoille auditorioon kerääntyville oppilaille rauhan musiikkituokioita ja tekee yhdessä koulujen kanssa kirjakartoituksia selvittääkseen, näkyvätkö globaalikysymykset nuorten lempikirjoissa. Vastaanotto kouluissa on ollut hyvä.

"Vaikka suurimmalla osalla nuorista on kaikkea mahdollista maallista mammonaa, he ovat turhautuneita ja elämän mielekkyyden pohtiminen on jäänyt vähiin. Kun keskustelemme elämän tarkoituksesta, nousevat esiin kysymykset siitä, miten voidaan estää epäoikeudenmukaisuutta ja sotia."

Vaikka kansainvälisyyskasvatus näkyykin nykyään koulujen opetussuunnitelmissa, Kekkosen mielestä sitä tehdään kouluissa aivan liian vähän etenkin yläasteella ja lukiossa. Kekkonen myöntää opettajien työn raskauden, mutta muistuttaa, että nämä voivat kutsua kouluihin ilmaiseksi asiantuntijoita tunteja pitämään. Muutenkin apuvoimia kouluihin löytyisi.

"Eläkeläisiä ja työttömiä pitäisi vetää mukaan yhteisiin keskusteluihin ja toimiin. Välitunneille tarvittaisiin lisää vaareja ja mummoja lasten kanssa juttelemaan ja helpottamaan opettajien rankkaa työpäivää."

Helena Kekkoselle oma äitiys ja isoäitiys merkitsee myös sitä, että hän haluaa palavasti kaikille maailman lapsille kunnon elämän. Kekkosen mukaan isoäideissä on liian vähän hyödynnetty voimavara rauhantyössä.

"Ylhäältä päin määräämällä ei saada ihmisiä rauhoittamaan. Työn on lähdettävä ruohonjuuritasolta. Äitien ja isoäitien työstä on saatu hyviä tuloksia esimerkiksi Kolumbiassa ja Angolassa, jossa vihamielisiä ryhmiä on saatu keskustelemaan keskenään. Ympäri maailmaa vanhat rouvat ovat parhaimpia rauhanlevittäjiä."