Uutinen

Rasismi ja etnisyys Suomen sanomalehdissä

Pentti Raittila
25.5.2000

Seuraavassa yhteenveto ja tiivistelmä Tampereen yliopiston journalismin tutkimusyksikössä valmistuneesta Pentti Raittilan ja Tommi Kutilaisen tutkimuksesta "Rasismi ja etnisyys Suomen sanomalehdissä syksyllä 1999.

Rasismia ja etnisyyttä koskeva mediaseuranta eli monitorointi mahdollistaa monenlaisten vertailujen tekemisen: sen avulla voidaan seurata, miten yhden viestimen tai yhden maan (Suomen) joukkoviestimien sisältö kehittyy. Tavoitteena on koota ja jäsentää ne esitystavat, joilla Suomen joukkoviestimet käsittelevät eri etnisiä ryhmiä, maahanmuuttajia ja mahdollisesti myös rasismia.

Mediaseuranta on yksi tapa tehdä kulttuurin rakenteissa olevaa rasismia ja ksenofobiaa näkyväksi. Erilaiset asennetutkimukset palvelevat samaa asiaa. Median osalta ei kuitenkaan kysymys vain asenteiden mittaamisesta, vaan myös journalismin tuotantoon liittyvistä tavoista ja rutiineista, niiden tekemisestä läpinäkyviksi.

Mediaseurannan tarkoituksena ei ole antaa tuomioita tai julistaa ehdotonta totuutta suomalaisen journalismin suhteesta etnisiin kysymyksiin. Tavoitteena on kartoittaa kenttää ja antaa valistuneita arvauksia luotettavampaa tietoa lehtien sisällön painottumisesta. Ennen kaikkea tavoitteena on antaa virikkeitä journalismista käytävälle keskustelulle.

Seuraavat teesit ja niihin liittyvät kysymykset on tiivistetty luvuissa 2-4 esitettyjen tulosten perusteella.

1. Kirjoittelun ilmisisältö oli pääosin korrektia.
Suomalaisten sanomalehtien etnisiä kysymyksiä koskeva kirjoittelu oli yleensä asiallista: avointa rasismia esiintyi lähinnä joissakin yleisönosastokirjoituksissa. Halventavia nimityksiä ulkomaalaisista ei juuri käytetty.

2. Juttujen aiheet.
Valtaosa jutuista liittyi jotenkin maahanmuuttoon ja Suomeen muuttaneiden elämään. Erityisen painokkaasti tulivat esiin lainsäädäntöön sekä viranomaisten ja vähemmistöryhmien suhteisiin liittyvät asiat. Vähemmistöryhmien aiheuttamat tai heihin kohdistuneet rikokset ja oikeusloukkaukset olivat jollain tavalla esillä noin joka neljännessä jutussa.

3. Etnisen taustan esille tuominen jutuissa ja otsikoissa.
Journalistin ohjeiden mukainen linja tuli esiin siinä, että jutussa mainittu rikoksesta epäillyn tai tuomitun etninen tausta jätettiin useimmiten pois otsikosta. Monessa tapauksessa herää kuitenkin kysymys, onko epäillyn tai syytetyn etnisen taustan kertominen ollut välttämätöntä itse jutussakaan. Ulkonäköön liittyvien erityispiirteiden esittäminen voi olla perusteltua tapauksissa, joissa vaarallinen väkivaltarikollinen on vapaalla jalalla ja poliisi kaipaa vihjeitä hänen tavoittamisekseen. Mutta onko tavallisilla varkauksilla ja väkivaltarikoksilla niin "huomattavaa yleistä merkitystä", että jo kiinni saatujen tekijöiden ihonväri tai muu etninen tausta on kerrottava jutussa?

4. Mistä ei kirjoitettu?
Huomiota herättävän vähän juttuja oli vähemmistöryhmien sosiaalisista ongelmista sekä heidän kulttuurisista ja uskonnollisista erityispiirteistään ja niihin mahdollisesti liittyvistä ongelmista.

5. Vähemmistöryhmät muiden puheen kohteina.
Etnisten ryhmien edustajat olivat jutuissa useimmiten toisten puheen kohteina. Useimmin jutuissa pääsivät ääneen eri tasojen viranomaiset, mikä vastaa muidenkin aiheiden tutkimuksissa esiin tullutta yleistä journalistista käytäntöä.

Vähemmistöryhmien pieni osuus varsinaisena puhujana heitä itseään koskevissa asioissa tuskin johtuu tietoisesta syrjinnästä. Journalistiset rutiinit ja päivittäisen uutistyön kiireet selittävät lähteiden valintaa: on helpompi soittaa poliisille tai tutulle virkamiehelle kuin hankkia tulkki ja lähteä haastattelemaan maahanmuuttajaa. Etniset vähemmistöt on hajanainen kokoelma erilaisia ryhmiä, joista vain joillakin on etujärjestöt tai tunnetut edushenkilöt helposti tavoitettavina puhekanavinaan.

Vähemmistöryhmät pääsivät itse puhumaan erityisesti henkilöhaastattelujen ("menestystarinoiden") sekä maahanmuuttoon liittyvien juttujen yhteydessä. Kun jutun aiheena oli lakeja ja viranomaistoimintaa koskevat asiat, etniset vähemmistöt esiintyivät puhujina äärimmäisen harvoin. Vähemmistöryhmistä useimmin puhujiksi pääsivät saamelaiset, romanit ja venäläiset, erityisen harvoin itseään koskevissa jutuissa puhuivat inkeriläiset, virolaiset ja irakilaiset.

6. Avoin rasismi ja syrjintä niukasti esillä.
Selkeästi etnisiä vähemmistöjä vihaavista tai vieroksuvista henkilöistä ja ryhmistä kirjoitettiin vähän, eivätkä noiden tahojen edustajat saaneet juuri lainkaan omaa ääntään kuuluviin lehdissä. Ainakin tämän aineiston perusteella näyttää siltä, että valtamedia ei päästä avoimen vihamielisesti etnisiin vähemmistöihin suhtautuvia esiintymään omalla äänellään lehtien uutissivuilla. Yhtäältä tämä on kunniaksi tarkastelluille lehdille. Toisaalta on syytä pohtia, mitä merkitsee, että avoimen muukalaisvihamieliset mielipiteet eivät pääse valtajulkisuuteen ja dialogiin muiden näkemysten kanssa. Onko vaientaminen paras tapa voittaa kansalaisten keskuudessa vielä laajalti vaikuttavia ennakkoluuloja ja vihamielisiä asenteita?

7. Poliittiset puolueet ja niiden edustajat esiintyivät silmiinpistävän harvoin puhujina etnisiä vähemmistöryhmiä käsittelevien juttujen yhteydessä, samoin puoluelehtien kirjoittelu oli niukkaa.

8. Jutut olivat "yksiäänisiä".
Lehtikirjoitusten puhujarakenteen erittely osoitti, että noin puolessa etnisyyttä koskevista jutuista referoitiin tai siteerattiin vain yhden toimijatahon edustajia. Erityisesti tämä koski juttuja, joissa lähteinä olivat poliisi- ja oikeushallinnon viranomaiset: vähemmistöryhmien, kansalaisten ja järjestöjen edustajat saivat niissä äänensä kuuluviin harvoin.

Dialogia voidaan toki käydä muutenkin kuin yksittäisten juttujen sisällä. Tietoinen eri tahojen näkemysten vuorovaikutuksen rakentaminen juttujen kirjoittamisen yhteydessä saattaisi joka tapauksessa auttaa aidon dialogin kehittymistä valtaväestön ja vähemmistöryhmien välille myös median ulkopuolella. Toimittajan työmäärä hiukan kasvaisi, mutta lopputulos ei olisi vain poliittisesti korrekti, vaan ennen kaikkea journalistisesti entistä kiinnostavampi.

9. Viestimien sisäinen keskustelu niukkaa. Joukkoviestimien omaa roolia rasismia ja etnisyyttä koskevan julkisuuden rakentumisessa käsiteltiin erittäin vähän.

10. Näennäisesti korrektia, rakenteellisesti vinoutunutta?
Lehdet mitä ilmeisimmin välttävät etnisten vähemmistöjen negatiivista leimaamista, ja monista löytyi esimerkkejä aktiivisesta suvaitsevaisuutta edistävästä kirjoittelusta.

Rakenteelliset vinoudet liittyvät ainakin osittain journalistisiin arkirutiineihin: helpoiten tavoitettavien viranomaislähteiden hegemoniaan, juttujen yksiäänisyyteen, konfliktien nousemiseen positiivisia aiheita herkemmin uutisiksi sekä etnisen taustan tarpeettomaan korostamiseen rikosten ja häiriöiden yhteydessä. Nämä piirteet koskevat monien muidenkin aiheiden ja väestöryhmien käsittelyä journalismissa.

Jokapäiväisiin rutiineihin liittyvien vinoutumien oikaiseminen edellyttää tietoisia ratkaisuja, samaan tapaan kuin on jo tehty suvaitsevaisuusjuttuja kirjoitettaessa.

Pentti Raittila
Journalismin tutkimusyksikkö, tiedotusopin laitos, 33014, Tampereen yliopisto, puh. (03)- 215 8806, fax (03)- 215 8800, sähköposti: