Uutinen

Raportti: Rikkaiden maiden huonot päätökset tuhoisia köyhille

Teollisuusmaiden tähänastiset ratkaisut talouskriisiin ovat lyhytnäköisiä ja kasvattavat maailmantalouden epätasapainoa köyhien maiden tappioksi ja lopulta koko maailman tappioksi, kritisoi Stiglitzin komissio.
Jari Nousiainen
24.9.2009

Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n, Maailmanpankin ja Maailman kauppajärjestön WTO:n talouspoliittiset ohjenuorat – sekä monet kansainväliset sopimukset – perustuvat vajavaiseen ja virheelliseen käsitykseen markkinoiden toiminnasta, todetaan 21. syyskuuta julkaistussa Stiglitzin komission raportissa.

Virheellisiksi ja haitallisiksi havaituista ohjeista ja vaatimuksista on luovuttava, raportissa todetaan. IMF:stä riippuvaiset kehitysmaat kärsivät talousoppien virheistä, mutta myös siitä, että teollisuusmaiden ei ole näitä oppeja tarvinnut noudattaa.

Talouskriisi on levinnyt huonon talouspolitiikan johdosta nopeasti koko maailmaan, mutta laajojen vaikutusten torjumiseksi on toistaiseksi tehty vähän, huomautetaan raportissa. Jos ratkaisujen kehittämisessä ja etenkin niiden toteuttamisessa ei ryhdistäydytä, epäonnistuminen aiheuttaa massatyöttömyyttä ja konkursseja, ja jälkiä joudutaan korjaamaan kymmeniä vuosia.

Stiglitzin komissio eli talousnobelisti Joseph Stiglitzin vetämä YK:n yleiskokouksen puheenjohtajan nimittämä kansainvälisen raha- ja rahoitusjärjestelmän asiantuntijapaneeli julkaisi lopullisen raporttinsa maanantaina. Raportissa esitetään analyysi maailmantalouden tilasta, romahduksen syistä ja suosituksia toipumisen edistämiseksi pitkällä tähtäimellä.

140-sivuisessa selvityksessä kritisoidaan G20-maiden lupausten merkitystä ja elvytystoimenpiteiden lyhytnäköisyyttä, usutetaan WTO:ta puuttumaan taantuman nostamaan protektionismiin ja kehotetaan pitämään huolta, ettei kriisiä pitkitetä polkemalla nousevien talouksien ja kehitysmaiden asemaa.

G20 ei riitä

Raportissa tunnustetaan G20-ryhmän merkitys kriisin ratkaisujen kehittelyssä, mutta korostetaan, ettei päätöksiä 192 maata koskevan globaalin talouden korjaamisesta voida tehdä yksin itse itsensä nimittäneen ryhmittymän parissa.

Raportin viesti on selkeä. Esimerkiksi elvytyksessä on jätetty kokonaisvaikutukset huomioimatta ja sitä ei ole koordinoitu kansainvälisesti, vaikka ongelma on globaali. Seurauksena elvytys on paikallista ja lyhytnäköistä, tai sitä saatetaan ohjailla kotimaisen hyödyn maksimoimiseksi. Lopputuloksena elvytyksen teho globaalisti jää vajaaksi ja kaikki kärsivät.

G20-maiden marraskuussa 2008 tekemät lupaukset protektionismin välttämisestä on nostettu raportissa erikseen esille: maaliskuuhun 2009 mennessä lähes kaikki ryhmän jäsenet olivat raportin mukaan rikkoneet lupauksensa. Osa suojatoimista on suunnattu nimenomaan kehitysmaita vastaan.

Raportissa muistutetaan, että tukiaisia pidetään yhtä lailla haitallisina vapaalle ja tasapuoliselle kaupalle kuin tullejakin. Tuet – tässä yhteydessä pankkituet ja yritysten pelastuspaketit – ovat haitallisia siksi, että vain rikkailla mailla on varaa niihin, joten niillä on etulyöntiasema verrattuna kehitysmaihin, jotka eivät pysty samalla tavalla hoivaamaan yrityksiään vaikeina aikoina.

Pankkituella ja suuryritysten pelastusoperaatioilla on myös vääristävä vaikutus: "Koska rikkaan teollisuusmaan yrityksissä tiedetään, että kriisin uhatessa ne pelastetaan, niillä on selkeä etu köyhien maiden yrityksiin verratuna", raportissa todetaan.

Eri säännöt rikkaille ja köyhille

Samalla kun teollisuusmaat ovat rahoittaneet pankkejaan, kehitysmaiden rahoitushanat on kuristettu kiinni. Pankkituki on kääntynyt protektionismiksi, kun kehitysmaiden rahoitusta on vähennetty joko hallituksen kehotuksesta kotimaisen lainanannon turvaamiseksi tai suurten pankkien pelätessä poliittista paheksuntaa.

Stiglitzin komissio esittää, että protektionismin kitkemisen lisäksi kehitysmaille on tarjottava varoja pankkijärjestelmänsä vetämiseksi kuiville ja luototuksen turvaamiseksi sekä sosiaaliturvan parantamiseksi.

Raportissa painotetaan, että taantuman vastaisten toimien tulee pyrkiä maailmantalouden epäsuhdista eroon eikä pahentaa niitä. Teollisuusmaat ovat taistelleet laskusuhdannetta vastaan kasvattamalla valtion panosta talouteen valtavilla elvytyspaketeilla. IMF:n lainoja ja avustuksia saavilta mailta taas vaaditaan julkisen rahankäytön supistamista, mikä vain syventää suhdannevaihtelua.

Esimerkiksi Serbia juuri ilmoitti täyttävänsä IMF:n lainaehtoja irtisanomalla 70 000 ihmistä valtion palveluksesta. Vaihtoehdoksi IMF tarjosi arvonlisäveron korotusta. Tällaisissa tilanteissa niin kehitysmaat kuin nousevat taloudetkin ovat suon ja vetelän välissä: ehtojen noudattaminen ajaa niiden talouden joka tapauksessa huonompaan tilanteeseen kuin kielletty mutta rikkaiden maiden käyttämä elvytysmalli.

Lisää tietoa aiheesta