Kuka vetää välistä? Yhdysvaltain kongressin kirjaston seinällä oleva korruptiota esittävä maalaus vuodelta 1896.
Kuva:
Carol Highsmith
Uutistausta

Raportti: Näin päästään eroon korruptiosta kehitysavussa

Perinteisissä kehitysyhteistyöhankkeissa valvotaan rahankäyttöä monin eri keinoin. Ei kannattaisi, väittää yhdysvaltalainen tutkijakaksikko.
Jukka Aronen
22.1.2014

Kuvittele, että olet teettämässä kahta remonttia. Haluat rakennuttaa väliseinän kahteen eri huoneeseen ja palkkaat hankkeeseen kaksi eri timpuria. Toiselle maksat etukäteen, ja toisen kanssa teet sopimuksen, jonka mukaan hän saa palkkion vaiheittain - rahaa kouraan aina kun työ on edennyt määrättyyn pisteeseen.

Todennäköisesti valvot ensimmäistä remonttia silmä kovana, sillä sinun pitää saada rahoillesi vastinetta ja ennen kaikkea varmistaa, että seinä valmistuu. Kauhuskenaariosi on, että timpuri osoittautuu ammattitaidottomaksi tai huijariksi ja seinä jää pelkäksi haaveeksi. Käyt salaa iltaisin työmaalla katsomassa, ettei timpuri ole ostanut liian halpaa ja heikkoa kipsilevyä ja pyydät kuitteja todistukseksi rahankäytöstä.

Toisella työmaalla on sen sijaan lunkimpi meno. Olette yhdessä sopineet, että ensimmäinen kolmasosa liksasta liikahtaa vasta sitten, kun seinän runko on asiallisesti pystyssä. Seuraava erä maksetaan levytyksestä ja loput kun seinä on valmis maaleineen kaikkineen. Jos timpuri vedättää, pahimmassa tapauksessa työ jää kesken, mutta rahaa ei periaatteessa mene hukkaan.

Korruptio on vaikeasti voitettavissa

Esimerkit ovat itse keksimiäni, mutta kuvaavat yhdysvaltalaisen ajatushautomon tuoreessa “Can Results-Based Payments Reduce Corruption?” -dokumentissa esitettyjä ajatuksia.

Raportin kirjoittajat Charles Kenny ja William Savedoff kritisoivat perinteisiä kehitysyhteistyöhankkeita. Heidän mukaansa vanhalla tavalla toteutetut hankkeet keskittyvät liiaksi siihen, mitä putken alkupäässä tapahtuu: miten hanke suunnitellaan, mistä hankitaan tietämys ja materiaalit, mihin rahat menevät ja pysytäänkö budjetissa. Vähemmän huomiota annetaan sille, millaisia tuloksia hankkeesta saadaan.

Vaikka perinteisessä mallissa käytetään paljon resursseja hankkeiden ja tavarahankintojen kilpailuttamiseen ja toiminnan auditointiin, korruptiolta ei voida aina välttyä.

Korruptio onkin piiloutunut ympäröivään kulttuuriin ja toimintamalleihin. Esimerkiksi erään kyselyn mukaan vain 15 prosenttia kansainvälisiä sopimuksia tekevistä yrityksistä oli sitä mieltä, että kilpailutussäännöillä voidaan estää korruptiota.

Maailmanpankki, joka rakennuttaa teitä standardimenetelmällä hyvin erilaisiin kohteisiin, on laskenut, että korkean korruptioasteen maissa maanteille tulee "automaattisesti" lisähintaa riippumatta siitä, millaisia varotoimenpiteitä harjoitetaan ja kuinka paljon väkeä palkataan vahtimaan rahajäljen etenemistä.

Rahankäyttöä ei kannata seurata?

Kenny ja Savedoff peräänkuuluttavatkin kehitysyhteistyötä, jossa rahankäyttöä ei juurikaan seurattaisi. Sen sijaan sovittaisiin tarkkaan ja harkiten indikaattorit, joiden mukaan tuloksista aletaan maksaa, vaiheittain. Tämä säästäisi sekä avunantajan että avunsaajan resursseja monella eri tavalla.

Kennyn ja Savedoffin ajatus ei sinänsä ole uusi. Aiemmin on puhuttu cash-on-delivery-tyyppisestä avusta (COD), joka perustuu siihen, että avunantaja raottaa kukkaroaan vasta sitten, kun on nähnyt tuloksia.

COD-apua on kuitenkin tähän mennessä käytetty - ainakin Kennyn ja Savidoffin mukaan - tehottomasti. Liian usein avunantajat lähtevät liikkeelle siitä, että vain tuloksista maksetaan, mutta siinä ohessa seurataan - vanhan mallin mukaisesti - rahankäyttöä matkan varrella, koska pelätään varojen väärinkäyttöä. Tämä luo eräänlaisen tuplamallin, jossa ei päästä hyödyntämään tulospohjaisen avun potentiaalisia hyötyjä.

Kirjoittajat painottavat, että tulospohjaisessa mallissa korruption harjoittaminen on vaikeampaa, muttei mahdotonta. Rahaa välistävetävä toimija joutuu parantamaan tehokkuuttaan, tinkimään laadusta tai saamaan tuloksia aikaan jollain muulla, ennakkosopimuksesta poikkeavalla tavalla.

Laaduntarkkailu onkin yksi tuloksista maksettavan avun kulmakivistä. Se edellyttää hyvin tarkkoja ennakkoon laadittuja indikaattoreita siitä, millainen on hyväksyttävä tulos.

COD-tyyppinen apukaan ei käy joka paikkaan. Joissain hankkeissa, jotka pohjaavat esimerkiksi teknisten asiantuntijoiden palkkaamiseen, on erittäin vaikea mitata tuloksia. Niissä onkin suositeltavaa käyttää vanhaa panosmallia yhdistettynä ulkopuolisen tekemään arvioon onnistumisesta.

Puhtaasti tulospohjaisissa hankerahoituksissa ei kirjoittajien mukaan ole - ainakaan tähän mennessä - juurikaan todettu korruptiota.