Pohjois-Afrikan levottomuudet käänsivät muun Afrikan katseet puoleensa. Eteläisen Afrikan maat ovat jo pidemmällä demokratian tiellä.
Kuva:
Shutterstock
Uutistausta

Raportti: Demokratia etenee Afrikassa hiljalleen

"Arabian keväällä" on vain vähäinen, mutta rohkaiseva vaikutus eteläisen Afrikan demokratisoitumiseen, jota on kestänyt jo pari vuosikymmentä, selviää tuoreesta tutkimuksesta.
Esa Salminen
3.11.2011

"Demokratia Afrikassa, se on vaikea ehdotus", sanoi Zimbabwen itsevaltainen johtaja Robert Mugabe vuonna 2008, hävittyään vaalit mutta kieltäytyessään väistymästä johtopallilta. Tuore raportti on eri mieltä.

Demokratia ei ala Saharan eteläpuolisessa Afrikassa nollapisteestä, niin kuin isossa osaa arabimaita, muistutetaan Yhdysvaltain puolustusvoimiin liitoksissa olevan tutkimuslaitoksen ACSS:n (Africa Center for Strategic Studies) tuoreessa selvityksessä.

Vaikka julkisuudessa on odoteltu demokratisoitumisen aallon leviämistä eteläisempään Afrikkaan — ja vaikka reilussa tusinassa Afrikan maita on Egyptin, Tunisian ja Libyan vallankumousten jälkeen järjestetty mielenosoituksia — eteläisen Afrikan demokratisoitumista tulee tarkastella pidemmällä aikavälillä: se on edennyt jo ainakin kaksi vuosikymmentä, sanotaan marraskuussa julkaistussa "Africa and the Arab Spring: A New Era of Democratic Expectations" -raportissa.

Viimeisimpinä esimerkkeinä tästä ovat Niger ja Guinea, jotka tänä vuonna palasivat siviilihallintoihin. Nigeriassa käytiin oikeudenmukaisiksi ja vapaiksi luokitellut vaalit, ja Norsunluurannikon vaalit hävinnyt Laurent Gbagbo joutui lopulta luopumaan vallastaan. Sambiassa taas valta siirtyi oppositiopuolueelle jo toistamiseen maan itsenäisyyden historiassa.

"Vuosi 2011 on ollut aktiivisen demokraattisen käymistilan vuosi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa", raportissa todetaan.

Kansa ei katsele enää mitä vain

Vaikka yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja taloudelliset erot Pohjois-Afrikan ja muun mantereen välillä ovat merkittävät, kiinnittivät Egyptin, Libyan ja Tunisian protestit ja vallanvaihdokset miljoonien muiden afrikkalaisten huomion.

Raportin mukaan Pohjois-Afrikan kuohunnan tärkein seuraus eteläisille naapureille on muutos siinä, mitä Afrikan maiden kansalaiset odottavat — ja mitä he ovat valmiita hyväksymään — johtajiltaan.

"Afrikkalaiset eivät tule niin helposti hyväksymään varastettuja vaaleja, presidenttikausien jatkamisia, poliisien rankaisemattomuutta ja korkean tason korruptiota", raportissa ennustetaan.

Presidentti Abdoulaye Wade huomasi tämän kesäkuussa, kun hän ehdotti Senegalin perustuslakiin muutosta, jolla olisi voinut voittaa vaalit ensimmäisellä kierroksella ja vain neljänneksellä äänistä. Ehdotus sai tuhannet nuoret kaduille muutamassa tunnissa, kiviä lentelemään parlamenttitalolle, opposition varpailleen ja maan supertähden Youssou N'Dourin kritisoimaan vallan hyväksikäyttöä. Wade veti ehdotuksensa takaisin.

Teknologia, tieto ja kansalaisyhteiskunta voimavaroina

Samat globaalit ilmiöt toimivat demokratisoitumisen taustalla niin eteläisessä kuin Pohjois-Afrikassakin: erityisesti tietotekniikka on yhä suurempien ihmisjoukkojen saatavilla. Eteläisen Afrikan nopea kaupungistuminen ja nuori sekä aiempaa paremmin koulutettu väestö ovat omiaan kasvattamaan paineita demokratialle.

"Nämä nuoret ovat yhä tietoisempia hyvän hallinnon säännöistä muualla maailmassa, ja he janoavat samoja perusoikeuksia omissa yhteiskunnissaan", raportissa kirjoitetaan.

Hallinnon taso onkin raportin analyysin mukaan parantunut alueella, ja kansalaisyhteiskunta on laajentunut, kehittynyt ja tullut yhä vaikutusvaltaisemmaksi viimeisten vuosikymmenten aikana.

Gaddafin jäämistö helpottaa ja hankaloittaa

Muammar Gaddafin Libya oli vaikutusvaltainen pelaaja koko Afrikan mantereella. Libya maksoi viitisentoista prosenttia Afrikan unionin budjetista ja tuki ystävällismielisiä hallituksia, joten tämän tuen lopahtaminen voi aiheuttaa vaikeuksia joissain maissa.

Kymmenet tuhannet siirtotyöläiset Libyassa eivät enää lähetä rahaa koteihinsa, ja monet Gaddafin hallinnolle läheiset libyalaisyritykset ovat vaikeuksissa. Nämä ovat tehneet merkittäviä sijoituksia hotelleihin, pankkeihin, huoltoasemiin tiedotusvälineisiin, rakennushankkeisiin ja maatalouteen useassa maassa — ainakin Burkina Fasossa, Gabonissa, Keniassa, Keski-Afrikan tasavallassa, Malissa, Mauritaniassa, Nigerissä, Sudanissa, Tshadissa, Ugandassa ja Zimbabwessa.

Silti raportin mukaan kokonaisuus jäänee plussan puolelle: Gaddafin merkitys muiden Afrikan maiden vakaudelle ei ole mairitteleva.

Libyassa koulutetut legioonalaiset ovat toimineet ainakin Malissa, Nigerissä, Ugandassa ja Tshadissa sekä osallistuneet Darfurin kansanmurhaan. Työttömiksi ja vailla tukea jäävät nyt myös tuhannet Saharan alueen tuaregisotilaat, ja aselähetykset läntiseen Afrikkaan vähenevät, arvelee Yhdysvaltain raportti.

Haasteita riittää omasta takaa

Siinä kun positiivisessa kehityksessä eteläinen Afrikka on pitkälti irrallaan pohjoisesta, on Gaddafin tummanpuhuva jäämistökin eteläisen Afrikan demokratian murheista pienimpiä.

Raportissa luetellaan varsin tutunkuuloinen lista eteläisen Afrikan maiden haasteita: heikko kansallisidentiteetti, kasvustaan huolimatta rajattu kansalaisyhteiskunta, vahvojen johtajien perinne, heikot poliittiset puolueet, politisoituneet turvallisuusjoukot sekä resurssikirous.

Neljääkymmentä prosenttia Saharan eteläpuolisen Afrikan maista johdetaan autoritäärisesti. Viidennes maista saattaa pinnalta näyttää demokraattisilta vaaleineen ja vapaine medioineen, mutta käytännössä hallinnot eivät jaa valtaansa eivätkä anna sen vaihtua.

Beninissä, Malawissa ja Senegalissa demokraattisesti valitut johtajat ovat viime aikoinakin yrittäneet muuttaa vaalilakeja, järjestellä sukulaisiaan johtopaikoille, käyttäneet väkivaltaa mielenosoitusten hajottamiseen ja rajoittaneet tiedotusvälineiden vapauksia. Rajumpaa repressiota on nähty esimerkiksi Etiopiassa, Eritreassa, Päiväntasaajan Guineassa, Ruandassa, Sudanissa ja Zimbabwessa. Viimeksi mainitussa Pohjois-Afrikan mielenosoitusten katsominen televisiosta on voinut viedä telkien taakse.