Basel III -direktiivi rajoittaisi pankkien mahdollisuuksia niin sanottuun vivuttamiseen. Rahoitusalan ammattislangilla vivuttaminen tarkoittaa, että sijoitukseen käytetään vain vähän omaa pääomaa ja loput maksetaan lainarahalla.
Kuva:
Johannes Compaan
iStockphoto
Uutistausta

Rahoitusmarkkinoiden sääntely vastatuulessa

Pankkisektorin lobbarit onnistuvat pelottelemaan poliittisia päättäjiä ja vesittämään sääntelyä. Erityisesti pankit vastustavat Basel III -direktiiviä, joka auttaisi niitä itse selviämään kriiseistä sekä hillitsisi lainarahalla keinottelua.
Christer K. Lindholm
12.2.2013

"Mitä on pankkiryöstö verrattuna pankin perustamiseen", kysytään Bertolt Brechtin Kerjäläisoopperassa. Jos kysymys oli aiheellinen Kerjäläisoopperan kantaesityksessä 85 vuotta sitten, se on sitä vieläkin enemmän tänä päivänä: kukaan ei vielä osaa sanoa, kuinka paljon jo kuudetta vuotta jatkuva pankkien pelastaminen niiden omien, huonojen investointipäätösten seurauksilta tulee maksamaan. Pelkästään pankkien saama suora tuki eri maiden hallituksilta ja keskuspankeilta liikkuu jo nyt tuhansissa miljardeissa euroissa.

Tämän päälle tulevat vielä rahoitusmarkkinakriisin aiheuttamat huomattavat kustannukset reaalitaloudelle hitaan tai jopa negatiivisen talouskasvun ja ennätyskorkean työttömyyden muodossa. Kriisin aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä erityisesti euroalueen kriisimaissa ei puolestaan voi edes mitata rahassa.

Ei kuitenkaan mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: rahoitusmarkkinakriisin tuhoisat seuraukset ovat saaneet rikkaiden maiden hallitukset kyseenalaistamaan viimeisen 30 vuoden ajan talouspolitiikkaa hallinnutta uskoa mahdollisimman vapaiden markkinoiden ylivertaisuuteen.

Useissa maissa on jo ryhdytty toimiin pankkitoiminnan, ja yleisemmin koko rahoitussektorin sääntelyn tiukentamiseksi, ja uusia toimenpiteitä on vielä luvassa. Jopa rahoitusmarkkinoiden transaktiovero, jota ennen kriisiä pidettiin lähinnä punavihreiden maailmanparantajien hömppäjuttuna, on nyt toteutumassa EU:n sisällä. Kaikki EU-maat eivät tosin ole hankkeessa mukana: esimerkiksi Suomi jättäytyi pois jo transaktioveron valmisteluvaiheesta vedoten siihen, ettemme me voi olla mukana, kun ei Ruotsikaan ole.

Pankkien vastahyökkäys vesittää sääntelyä

Kuten arvata saattaa, pankkisektori ei ole tyytynyt seuraamaan yrityksiä pankkisääntelyn tiukentamiseksi passiivisena, vaan ryhtynyt vastahyökkäykseen aktiivisella lobbauksella. Pankkilobbareiden argumentit ovat vanhat ja tutut: jos pankkitoiminnan sääntelyä tiukennetaan, pankkien mahdollisuudet myöntää lainoja esimerkiksi teollisuuden investointeihin heikkenevät, mikä puolestaan johtaa talouskasvun hidastumiseen.

Vallitsevassa heikon talouskasvun ja korkean työttömyyden tilanteessa ei ehkä ole yllättävää, että pankkien harjoittama pelottelupropaganda on saanut melkoisesti vastakaikua poliittisilta päättäjiltä. Lobbauksen seurauksena eräät keskeiset sääntelytoimenpiteet uhkaavat vesittyä valjuiksi kompromisseiksi, joiden pankkisektoria vakauttavat vaikutukset jäävät parhaassakin tapauksessa varsin vaatimattomiksi.

Pankkisektorin vastalobbauksen ykköskohde on niin sanottu Basel III -direktiivi, joka kiristäisi huomattavasti pankkien vakavaraisuusvaatimuksia. Vakavaraisuusasteella mitataan, kuinka paljon pankilla on omaa pääomaa suhteessa riskillä painotettuihin lainoihin ja muihin sijoituksiin. Mitä korkeampi vakavaraisuusaste, sitä paremmat edellytykset pankilla on toisin sanoen selvitä kriisitilanteesta, jossa luottotappiot kasvavat, ja sijoitusten arvo romahtaa.

Nostamalla vakavaraisuusasteen vähimmäistasoa Basel III -direktiivi siis parantaisi pankkien kykyä selviytyä kriisistä omin avuin, mikä puolestaan vähentäisi niiden tarvetta käydä veronmaksajien kukkarolla aina kriisin sattuessa.

Vähemmän mahdollisuuksia vivuttaa

Vielä tärkeämpää rahoitusmarkkinoiden vakauden kannalta on kuitenkin se, että Basel III -direktiivi rajoittaisi pankkien mahdollisuuksia niin sanottuun vivuttamiseen. Rahoitusalan ammattislangilla vivuttaminen tarkoittaa, että sijoitukseen käytetään vain vähän omaa pääomaa ja loput maksetaan lainarahalla. Edellyttäen, että sijoituksen arvo nousee, vivutuksella voi merkittävästi lisätä oman pääoman tuottoa. Tämän "vipuvaikutuksen" voi helpoimmin havainnollistaa yksinkertaisella esimerkillä.

Pankki ostaa yhtiö A:n osakkeita 10 000 000 eurolla. Tästä summasta vain 1 000 000 euroa on pankin omaa pääomaa, ja loput 9 000 000 on lainarahaa, josta pankki maksaa 3 prosentin vuosikorkoa. Vuoden päästä pankki myy osakkeet, ja maksaa pois lainan korkoineen.

Jos osakkeiden arvo nousee vuodessa 20 prosentilla, pankki saa niistä 12 000 000 euroa myydessään ne. Tästä summasta pitää maksaa 9 000 000 euron laina ynnä korot = 0,03 x 9 000 000 = 270 000 euroa, eli yhteensä 9 270 000 euroa. Pankin nettovoitto on siis 12 000 000 – 9 270 000 euroa = 2 730 000 euroa. Tämä on 2,73 kertaa enemmän kuin sijoitukseen käytetty oma pääoma, eli pankin oman pääoman tuotto on tässä tapauksessa 173 prosenttia.

Jos pankki sen sijaan olisi tehnyt sijoituksen kokonaan omalla pääomallaan käyttämättä lainkaan lainarahaa, oman pääoman tuotto olisi ollut sama kuin osakkeiden arvonnousu eli "vain" 20 prosenttia.

Pankkilobbareiden mukaan vivuttamisen rajoittaminen tulee johtamaan siihen, etteivät pankit enää pysty tarjoamaan osakkeenomistajilleen yhtä korkeaa oman pääoman tuottoa kuin aikaisemmin. Tätä eivät osakkeenomistajat tule hyväksymään, ja näin ollen pankkien on pakko löytää uusia sijoituskohteita, joiden tuotto on riittävän korkea. Näin voidaan taata vähintään entisen kaltainen oman pääoman tuotto vähemmälläkin vivuttamisella. Ja koska yksi sijoitustoiminnan perussäännöistä on, että korkeampi tuotto käy aina käsi kädessä suuremman riskin kanssa, lopputuloksena olisi pankkilobbareiden logiikan mukaan pankkien riskinoton lisääntyminen.

Lobbari jättää mainitsematta, että sijoitusten arvo voi laskea

Tämä lobbarin logiikka ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua. On sinänsä totta, että vivuttamisen tiukempi rajoittaminen alentaisi pankkien oman pääoman tuottoa tilanteissa, joissa sijoitusten arvo nousee. Lobbarit jättävät kuitenkin — oletettavasti täysin tietoisesti — mainitsematta, että vivuttaminen vastaavasti kasvattaa tappioita silloin, kun sijoitusten arvo laskee.

Jos yllä olevassa esimerkissä osakkeiden arvo olisikin laskenut vuoden aikana 5 prosenttia, pankille jäisi lainan ja korkojen takaisinmaksun jälkeen 9 500 000 – 9 270 000 = 230 000. Tämä on vain 23 prosenttia sijoitukseen käytetystä omasta pääomasta, eli pankki on menettänyt 77 prosenttia (1 000 000 – 230 000 = 770 000 euroa) omasta pääomastaan. Oman pääoman tuotto olisi toki negatiivinen siinäkin tapauksessa, ettei pankki olisi käyttänyt sijoitukseen lainkaan lainarahaa, mutta tappio olisi siinä tapauksessa sama kuin osakkeiden arvonmuutos eli vain -5 prosenttia.

Vivuttaminen on toisin sanoen kaksiteräinen miekka: se voi kasvattaa oman pääoman tuottoa hyvinkin merkittävästi silloin, kun sijoitusten arvo nousee, mutta vastaavasti se myös kasvattaa omaan pääomaan kohdistuvia tappioita sijoitusten arvon laskiessa. Toisin kuin pankkilobbarit väittävät, vivuttamisen rajoittaminen ei siis ole yksinomaan kielteinen asia pankkien osakkeenomistajien kannalta: vaikka he joutuvatkin tyytymään entistä alhaisempaan oman pääoman tuottoon, he saavat vastineeksi entistä vakaamman tuoton riskien vähentyessä.

Ja pankkiosakkeiden, kuten kaikkien muidenkin sijoitusvaihtoehtojen houkuttelevuus ei riipu yksin niiden tuotosta, vaan tuoton ja riskin välisestä suhteesta. Alhaisempi pääoman tuotto on siis täysin hyväksyttävää, niin kauan kuin se kompensoidaan vastaavalla riskien vähentymisellä. Pankkien ei näin ollen tarvitse heittäytyä nykyistäkin huikeampiin sijoitusseikkailuihin pitääkseen osakkeenomistajansa tyytyväisenä.

Vivuttaminen paisuttaa rahoitusmarkkinoita

Heikoista argumenteistaan huolimatta pankkilobbarit ovat onnistuneet sekä vesittämään Basel III -direktiivin sisältöä että lykkäämään sen voimaanastumista. Alkuperäisessä versiossaan Basel III olisi rajoittanut vivuttamisen suhteeseen 25:1, eli pankit olisivat jokaista oman pääoman euroa kohti voineet sijoittaa 25 euroa lainarahaa. Lobbauksen seurauksena vivuttamisen ylärajaa kuitenkin nostettiin suhteeseen 33:1, mikä sinänsä on huomattava parannus ennen kriisiä vallinneeseen tilanteeseen jossa suhde saattoi olla jopa 90:1.

Tosin Basel III -direktiivin täytäntöönpanon lykkääntyminen kummallakin puolen Atlanttia antaa aihetta epäillä, että rajoitukset saattavat matkan varrella väljentyä entisestään.

Basel III -direktiivin vesittyminen on huono uutinen myös siksi, että juuri vivuttaminen on yhdessä edullisen lainarahan saatavuuden kanssa myötävaikuttanut rahoitusmarkkinoiden reaalitaloutta huomattavasti nopeampaan kasvuun viimeisen 30 vuoden aikana enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä. Tästä johtuen rahoitusmarkkinat ovat jo aikaa sitten kasvaneet ulos perinteisestä roolistaan, joka on pääoman kanavointi reaalitalouden investointeihin.

Tässä onkin yksi syy toistuviin rahoitusmarkkinakriiseihin, joka on jäänyt lähes kokonaan huomiotta viime vuosien pyrkimyksissä rahoitusmarkkinoiden vakauttamiseksi: niin kauan kuin kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla liikkuu rahaa moninkertaisesti reaalitalouden investointitarpeisiin nähden, "ylimääräiselle" pääomalle on etsittävä tuottoa enemmän tai vähemmän riskipitoisesta keinottelusta. Kun liian paljon pääomaa keskittyy yksille markkinoille tai yhteen sijoituskohteeseen, syntyy hintakupla, joka puhjetessaan laukaisee kriisin.

Basel III -direktiivi ei tietenkään edes alkuperäisessä, tiukemmassa muodossaan pystyisi ratkaisemaan "ylimääräisen" sijoituspääoman ongelmaa. Se on kuitenkin merkittävä askel oikeaan suuntaan, ja sen takia sopiikin toivoa, etteivät pankkien lyhytnäköisiä etuja ajavat lobbarit onnistu vesittämään sitä entisestään.

Kirjoittaja on kansantaloustieteen tutkija Åbo Akademissa.