Rahoitusmarkkinaverolle riittää puolustajia ja vastustajia. Kansantaloustieteen tutkija Christer K. Lindholm tarkastelee tässä artikkelissa, mitä nykytutkimus sanoo.
Kuva:
Rob Friedman
iStockphoto
Uutistausta

Rahoitusmarkkinavero: totta ja tarua

Rahoitusmarkkinavero toisi olemassa olevan tutkimuksen mukaan merkittäviä verotuloja ja hillitsisi vedonlyöntiin verrattavaa keinottelua. Veron kannattajien harmiksi tulokset viittaavat siihen, että vero voi pikemminkin lisätä arvopaperimarkkinoiden hintavaihteluja kuin vähentää niitä.
Christer K. Lindholm
21.2.2012

Kovin kauan ei ole siitä, kun kansainvälisestä rahoitusmarkkinaverosta, niin sanotusta Tobinin verosta, ei juurikaan käyty vakavaa keskustelua globalisaatiokriittisten kansalaisjärjestöjen ulkopuolella.

Syksyllä 2008 puhjenneen vakavan kansainvälisen rahoitusmarkkinakriisin ja sitä seuranneen maailmanlaajuisen taantuman myötä ajatus rahoitusmarkkinatransaktioiden verottamisesta nousi kuitenkin osaksi julkista talouspoliittista keskustelua, ja viime vuoden syyskuussa Euroopan komissio julkisti ehdotuksen Euroopan unionin laajuisesta rahoitusmarkkinaverosta.

Ehdotuksen mukaan vero olisi osake- ja obligaatiokaupassa 0,1 prosenttia ja johdannaiskaupassa 0,01 prosenttia transaktion verotusarvosta, mutta yksittäiset jäsenmaat voisivat halutessaan soveltaa tätä korkeampaakin veroprosenttia.

Komissio on asettanut esittämälleen rahoitusmarkkinaverolle kolme tavoitetta. Ensinnäkin EU:n laajuisella verolla halutaan rajoittaa viime vuosien kriisien myötä yleistyneitä kansallisia veroratkaisuja, joiden pelätään haittaavan rahoituspalvelujen sisämarkkinoiden toimintaa.

Toiseksi verolla pyritään varmistamaan, että rahoitussektori ottaa kantaakseen kohtuullisen osuuden kriisien aiheuttamista kustannuksista. Samalla halutaan tasapuolistaa talouden eri sektoreiden verotuskohtelua: kuten komissio perusteluissaan huomauttaa, useimmat rahoitus- ja vakuutuspalvelut ovat vapautettuja arvonlisäverosta.

Kolmanneksi vero nähdään keinona hillitä sellaisia transaktioita jotka, komission omien sanojen mukaan, "eivät ole omiaan lisäämään rahoitusmarkkinoiden tehokkuutta". Selkokielellä tämä tarkoittaa, että rahoitusmarkkinaveron odotetaan myötävaikuttavan rahoitusmarkkinoiden vakauttamiseen vähentämällä puhtaasti keinotteluluonteisia transaktioita.

Kannonottojen objektiivisuutta syytä epäillä

Kuten odottaa saattaa, komission ehdotus on herättänyt voimakkaita reaktioita sekä puolesta että vastaan. Siinä missä rahoitusmarkkinaveron kannattajat näkevät merkittävän tulolähteen lisäksi tehokkaan keinon epävakautta ja toistuvia kriisejä aiheuttavan keinottelun suitsemiseksi, sen vastustajat näkevät uhan EU:n rahoitussektorin kilpailukyvylle, joka toteutuessaan johtaisi mittavaan veronkiertoon ja pääomapakoon, rahoituskustannusten nousuun ja talouskasvun hidastumiseen.

Ja jos rahoitusmarkkinavero aiheuttaa merkittävän arvopaperikaupan supistumisen, se voi arvostelijoiden mukaan pikemminkin lisätä rahoitusmarkkinoiden epävakautta heikentämällä arvopapereiden likviditeettiä.

Niin vastustajien kuin kannattajienkin puolelta on esitetty kannanottoja, joiden objektiivisuutta on syytä epäillä. Siinä missä rahoitussektorin toimijoilla on ilmeinen syy yrittää välttää uusia, kustannuksia lisääviä veroja, monet jatkuvien budjettialijäämien piinaamat poliitikot ja virkamiehet saattavat puolestaan elätellä liiankin suuria toiveita rahoitusmarkkinaverosta uutena verotulojen runsaudensarvena.

Jos haluaa muodostaa objektiivisen kannan komission ehdotuksen mukaisen rahoitusmarkkinaveron hyödyistä ja haitoista kannattaa näin ollen keskittyä siihen, mitä akateemisella tutkimuksella on asiasta sanottavana.

Verokertymä olisi merkittävä

Mitä rahoitusmarkkinaverosta kertyviin verotuloihin tulee, tutkimustulokset viittaavat melko yksiselitteisesti siihen, että alhainen veroprosentti yhdistettynä riittävän laajaan veropohjaan tuottaisi merkittävän verokertymän. Tähän päätyy muiden muassa Hollannin taloustutkimuksen keskuksen CPB:n tänä vuonna julkaistu "Financial transaction tax: review and assessment" -selvitys.

Komission ehdotuksen mukainen rahoitusmarkkinavero täyttäisi nämä vaatimukset sillä edellytyksellä, etteivät yksittäiset jäsenmaat nosta sovellettavia veroprosentteja yli esitettyjen minimirajojen. CPB:n tutkijat tosin huomauttavat, että vaihtoehtoiset veroratkaisut kuten arvonlisäveron ulottaminen rahoituspalveluihin voisivat tuottaa vielä enemmän verotuloja kuin rahoitusmarkkinavero.

Rahoitusmarkkinaveron tuotto riippuu merkittävässä määrin myös siitä, miten tehokkaasti veronkiertoa pystytään estämään. Tältä osin Britannian kokemukset osakekaupan leimaverosta tarjoavat kaksi hyödyllistä opetusta. Ensinnäkin osakekaupan välittäjä — eli se taho, jolla on parhaat edellytykset varmistaa, että vero todella maksetaan — on vastuussa veron perimisestä.

Toiseksi arvopaperin omistusoikeuden laillinen siirtyminen edellyttää, että leimavero on maksettu: jos joku ostaa tukun osakkeita mutta jättää leimaveron maksamatta, hänellä ei siis lain silmissä ole omistusoikeutta osakkeisiin, muistuttaa esimerkiksi ekonomisti Dean Baker yhdysvaltalaisen CEPR-ajatushautomon tutkimuksessa "The Benefits of a Financial Transactions Tax".

Komission ehdotuksen mukaan rahoitusmarkkinaveron perintä perustuisi sen sijaan kaupan osapuolten tekemiin veroilmoituksiin, ja muiltakin osin toimenpiteet veronkierron estämiseksi jäisivät pitkälti jäsenmaiden vastuulle.

Markkinoiden vakauttamisesta ristiriitaisia tuloksia

Oikein toteutettuna rahoitusmarkkinavero voi siis olla merkittävä verotulojen lähde, mutta voiko se lisäksi myötävaikuttaa rahoitusmarkkinoiden vakauttamiseen? Tältä osin tutkimustulokset ovat varsin ristiriitaiset. CPB:n tutkijat ovat käyneet läpi laajan empiirisen tutkimusaineiston transaktiokustannusten — johon myös rahoitusmarkkinavero kuuluisi — vaikutuksista arvopaperimarkkinoiden hintavaihteluihin, joka on yleisin markkinoiden vakauden (tai epävakauden) mitta.

Suurin osa näistä tutkimuksista osoitti, että transaktiokustannusten nousu joko lisää hintavaihteluja tai ei vaikuta niihin suuntaan eikä toiseen. Mukaan mahtui kuitenkin myös muutamia tutkimuksia, joiden mukaan korkeammat transaktiokustannukset vähentävät hintavaihteluja.

Yhdestä asiasta tutkijat ovat kuitenkin yksimielisiä: transaktiokustannusten nousu johtaa lähes poikkeuksetta arvopaperikaupan volyymien supistumiseen. Negatiiviset vaikutukset ovat erityisen suuret johdannaismarkkinoilla, jossa kauppaa käydään huomattavasti tiheämmin kuin osake- tai obligaatiomarkkinoilla. Rahoitusmarkkinaveron vastustajien mielestä tämä on yksiselitteisesti huono asia muun muassa siksi, että volyymien supistuminen heikentää arvopapereiden likviditeettiä.

Vaikuttaisi keinotteluun

Dean Baker lähestyy kuitenkin kysymystä aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Hänen mielestään rahoitusmarkkinavero purisi erityisesti niihin rahoitusmarkkinoiden toimintoihin, jotka ovat lähinnä verrattavissa uhkapeliin, ja joilla on vain vähän jos ollenkaan merkitystä reaalitalouden kannalta. Karsimalla pois sellaiset toiminnot, jotka ovat reaalitalouden kannalta hyödytöntä — tai pahimmillaan jopa haitallista — keinottelua, rahoitusmarkkinavero voisi toisin sanoen lisätä rahoitussektorin tehokkuutta ja vapauttaa osan sen resursseista tuottavampaan käyttöön.

Baker ei ota kantaa siihen, edistäisikö spekulatiivisen rahoitusmarkkinatoiminnan supistuminen myös rahoitusmarkkinoiden vakautta. Ottaen huomioon keinottelun keskeisen roolin kaikissa suuremmissa rahoitusmarkkinakriiseissä viimeisen neljännesvuosisadan aikana on kuitenkin perusteltua olettaa, että rahoitusmarkkinaveron vaikutus olisi tältä osin markkinoita vakauttava.

Rahoitusmarkkinat ovat aikoja sitten kasvaneet ulos perinteisestä roolistaan, joka on pääoman välittäminen reaalitalouden investointeihin. Kun reaalitalouden investointitarpeiden kannalta "ylimääräiselle" pääomalle haetaan tuottoa keinottelun avulla, syntyy omaisuusarvoissa helposti hintakuplia jotka puhjetessaan aiheuttavat rahoitusmarkkinakriisin.

Yhteenvetona voi siis sanoa, että Euroopan komission ehdotuksen mukainen rahoitusmarkkinavero mitä todennäköisimmin tulee tuottamaan merkittäviä verotuloja. Veronkierron ehkäisemiseksi komission ehdotukseen olisi kuitenkin syytä tehdä joitakin tiukennuksia Britannian mallin mukaan.

Sen sijaan tutkimustulokset viittaavat siihen, että rahoitusmarkkinavero voi pikemminkin lisätä arvopaperimarkkinoiden hintavaihteluja kuin vähentää niitä. Markkinoiden vakautta ei kuitenkaan voi mitata pelkästään hintavaihteluilla: vaikka rahoitusmarkkinavero lisäisikin hintavaihteluja jonkin verran, se voi kuitenkin myötävaikuttaa uusien rahoitusmarkkinakriisien ehkäisyyn vähentämällä lähinnä uhkapeliin rinnastettavaa ja reaalitalouden kannalta hyödytöntä rahoitusmarkkinakeinottelua.

Kirjoittaja on kansantaloustieteen tutkija Åbo Akademissa.