Vihanneskauppiaita Pushkarin kaupungin basaarissa Intiassa.
Kuva:
Andrew McLagan
Wikimedia Commons
Uutistausta

Pystyykö maailma tuottamaan riittävästi ruokaa?

Vuonna 2050 meillä on kaksi uutta Intiaa ruokapöydässä. Silloin globaalin ruokakassin pitää olla 70 prosenttia nykyistä painavampi.
Jukka Aronen
15.3.2011

Maailman ruokkiminen näyttää tulevan vaikeammaksi. Viime viikon tiistaina ilmestynyt YK:n ruoka- ja maatalousjärjestö FAOn vuosiraportti kertoi, että aliravittujen määrän odotettiin viime vuonna laskevan hieman vuoden 2009 ennätystasosta eli yli miljardista nälkäänäkevästä. FAO on kuitenkin huolissaan, sillä vuosista 1995—1997 lähtien nälkäisten määrä on enemmän tai vähemmän lisääntynyt, vaikkakaan ei aivan yhtä nopeaa vauhtia väestönkasvun kanssa.

Lisää vettä myllyyn antoi Maailmanpankki, kun se esitti helmikuussa, että 44 miljoonaa ihmistä lisää näkee nälkää verrattuna viime kesään. Ruoan hinta on nyt noussut yhtä korkealle kuin kriisivuonna 2008, ja kipuaminen jatkuu. Viimeksi näin korkeita reaalihintoja nähtiin vuonna 1984.

Entäs sitten, joku saattaa kysyä? Välillä ruoka on kallista ja sitten se taas halpenee. Mutta onko hintojen tippumista oikeasti näköpiirissä?

FAO ja teollisuusmaiden yhteistyöjärjestö OECD arvioivat, että kuluvan vuosikymmenen aikana tärkeiden perustuotteiden vehnän, maissin ja ohran reaalihinnat nousevat 15—40 prosenttia korkeammalle kuin ajanjaksolla ennen edellistä ruokakriisiä 1997—2006, ja kasviöljyjen hinnannousu ylittää 40 prosenttia.

Nousut ovat suuria, kun ottaa huomioon, että suuri osa maapallon väestöstä käyttää yli puolet tuloistaan ruokaan.

Yleensä varovainen Kansainvälinen valuuttarahasto IMF:kin povaa, että elintarvikkeiden hinnat saattavat pysyä ennätyskorkeina vielä pitkään, sillä tuotannon kasvattaminen kysyntää vastaavaksi voi viedä vuosia.

IMF:n mukaan kysyntä on kasvanut tuotantoa suuremmaksi. Tuotetaanko siis maailmassa enää riittävästi ruokaa? Onko ruokittavien suiden määrä kasvanut liian suureksi?

Väestönkasvu ja ruoantuotanto hidastuvat

Vastausta on haettava kahdesta ruokakysymysten klassikkoteoriasta.

Englantilainen Thomas Malthus ennusti 1700-luvun lopulla, että väestö tuplaantuu säännöllisin väliajoin, kun taas ravintovaroja voidaan kasvattaa vain lineaarisesti, ja siksi ruoasta syntyy väistämättä pulaa.

Malthusin teoria on osoittautunut vääräksi, sillä ihminen on keksinyt lukemattomia keinoja, joilla elintarvikkeiden tuotantoa on pystytty kasvattamaan vähintään samaan tahtiin väestönkasvun kanssa eli nopeammin kuin ennen teollisen vallankumouksen kulta-aikoja elänyt Malthus ikinä kykeni kuvittelemaan.

Mutta nyt on nähtävissä, että kummankin kasvu on hidastumassa ja siten muuttumassa lineaarisemmaksi. Väestön ennustetaan kasvavan "vain" 30 prosenttia vuosina 2010—2050, kun se kasvoi peräti 80 prosenttia edellisen nelikymmenvuotisperiodin aikana 1970—2010.

Jos väestönkasvu on alkanut käyttäytyä "epämalthusmaisesti" niin ruoantuotanto puolestaan on palannut malthusilaiselle käyrälle eli sen kasvattaminen on hidastunut oleellisesti.

Kun perusviljojen sadot kasvoivat vuonna 1960 vielä 3,2 prosentin vuosivauhtia, niin vuoteen 2000 mennessä kasvu oli taantunut 1,5 prosentin tasolle, ja sen jälkeen vielä alemmaksi.

Onkin olemassa yhä suurempi pelko siitä, että ruoantuotantoa ei pystytä enää kiihdyttämään edes hidastuneen väestönkasvun tasolle.

Miksi näin on? Eikö maailmassa kuitenkin tuoteta riittävästi ruokaa kaikille ihmisille, jos katsotaan tilastoja?

Riittävästi kaloreita kaikille

Tässä kohtaa astuu mukaan toinen ruokaguru, Amartya Sen.

Intialainen Amartya Sen julkaisi 1980-luvun alussa tutkimuksen vuoden 1943 Bengalin nälänhädästä, joka tappoi peräti kolme miljoonaa ihmistä. Osavaltiosta vietiin ruokaa samaaan aikaan kun miljoonat kuolivat. Amartya Sen päätteli, että pääsyy nälänhätään ei ollutkaan pula ruoasta, vaan se, että nälkäiset ja ruoka eivät kohdanneet toisiaan. Köyhillä ei ollut rahaa ruokaan, jakeluketjut eivät toimineet eikä demokratia pelannut.

Sen on tavallaan yhä oikeassa.

FAO arvioi vuonna 2006, että maailma tuottaa yhä riittävästi ruokaa, 2700 kilokaloria päivässä henkeä kohden, kun ihmisten tarve on keskimäärin 2100 kilokaloria päivässä. Tilanne ei ole radikaalisti muuttunut vuodesta 2006.

Pelkkä kaloripohjainen tarkastelu ei selitäkään sitä, miksi ruoka kallistuu niin, että köyhimmillä ei ole siihen varaa. Mukaan on astunut uusia tekijöitä: yhä suurempi osa ruoasta pitää tuottaa joko rehuksi lihafarmeille tai polttoaineeksi autoihin.

Elintason kasvaessa etenkin lihan kysyntä lisääntyy. FAOn mukaan vuonna 2050 lihaa on tuotettava yli 200 miljoonaa tonnia nykyistä enemmän, yhteensä 470 miljoonaa tonnia.

Ruoan hintaa nostaa myös se, että moni valtio tukee biopolttoaineiden käyttöä. Yhdysvalloissa peräti 40 prosenttia valtavasta maissisadosta menee polttoaineiksi. Jos sadot säästettäisiin lautasille, maailman maissiannos kasvaisi hulppealla 14 prosentilla.

Mukana on myös eläköitymisefekti. Suuret ikäluokat länsimaissa, etenkin Yhdysvalloissa, valmistautuvat eläkepäiviinsä säästämällä varojaan pankkeihin ja rahastoihin. Valtavat eläkerahastot spekuloivat muun muassa viljakasvien muuttuvilla maailmanmarkkinahinnoilla ja edesauttavat osaltaan sitä, että hinnat heilahtelevat ja syntyy painetta hinnannousuihin.

Ruokaa on tuotettava enemmän

Mikäli ihmiskunta halutaan ruokkia tulevaisuudessa, sen pitäisi pyrkiä syömään enemmän kasvisruokaa, käyttää vähemmän ruoaksi kelpaavia biopolttoaineita ja hillitä elintarvikkeisiin kohdistuvaa pörssikeinottelua.

Nämä toimenpiteet ovat pitkälti poliittisia, ja niiden onnistuminen on epävarmaa. Siksi myös ruoantuotantoa pitää kasvattaa.

FAO arvioi, että ruokaa on tuotettava 70 prosenttia enemmän vuoteen 2050 mennessä.

Meksikossa päämajaansa pitävä CIMMYT-tutkimuskeskus arvioi, että hinnat pysyvät kurissa ja katastrofilta vältytään, jos perusviljojen satoja pystytään kasvattamaan 1,5 prosentilla vuosittain. Tuotantoa on siis lisättävä väestönkasvua enemmän siksi, että lihansyönti ja biopolttoaineet verottavat osansa. Riisin ja maissin tuotantoa on lisättävä nykyisestä prosentista puoleentoista joka vuosi, ja vehnän tuotanto on yli kaksinkertaistettava 2,3 prosentin vuositasolle.

Tämä tarkoittaa sitä, että pelkästään vehnää ja maissia on kasvatettava seuraavan 40 vuoden aikana enemmän kuin edellisinä 500 vuotena yhteensä.

Kehitysmaissa uudesta tuotannosta vain 20 prosenttia voidaan saada laajentamalla viljelyalueita. Loput 80 prosenttia on otettava satoja kasvattamalla.

Brasilia tukee köyhimpien ruokaostoksia

Käytännössä sadot pitää kasvattaa muutamassa vuosikymmenessä vähintäänkin puolitoistakertaisiksi jo olemassaolevilla viljelmillä. Tähän päästään vain järeillä toimenpiteillä.

Esimerkiksi Brasilia on harjoittanut jo vuosia tehokasta ruokapolitiikkaa. Maassa on tieteellisesti tutkittu, miten aiemmin viljelyyn kelpaamattomat savannityyppiset joutomaat voitaisiin ottaa hyötykäyttöön ja saatu aikaan suurimittaista trooppista soijanviljelyä, josta riittää myös vientiin.

Vaikka Brasilian moderni ja koneistettu soijanviljely luo painetta sademetsää kohtaan ja antaa pahimmillaan suuryritysten sanella siemenpolitiikkaa, asioiden ei välttämättä tarvitse päättyä niin. Metsää on valvottu nykyaikaisilla satelliiteilla jo vuodesta 2004 lähtien, ja monikansallisten yritysten myymien siementen rinnalle on tullut valtion tutkimuslaitoksen kehittämä Soja Livre, jonka uskotaan tuovan hyviä satoja ja voittoa paikallisille viljelijöille jo satokaudella 2011—2012.

Monet arvioivat, että sademetsäalueen supistuminen pysähtyy tai jopa kääntyy kasvuksi vuoteen 2030 mennessä.

Brasilia tekee myös ennaltaehkäisevää työtä, jotta kohonneet ruoanhinnat eivät olisi hengenvaarallisia köyhimmille.

Minimipalkkojen nostaminen on vähentänyt köyhyyttä. Sen lisäksi Bolsa Familia -ohjelmalla tuetaan köyhintä kansanosaa maksamalla perheelle noin 12 dollaria kuussa siitä, että lapsi käy koulua. Suurin osa saadusta rahasta käytetään ruokaan. Bolsa Familia maksaa Brasilialle vain 0,5 prosenttia bruttokansantulosta.

Kolmannes Afrikan ruoasta hukataan

Kaikkein köyhimmillä mailla ei kuitenkaan ole Brasilian voimavaroja. Niissä maanviljelijöillä ei ole varaa käyttää satoja kasvattavaa nykyaikaista tekniikkaa, eikä lainoja ole helposti saatavilla. Perinteisiä menetelmiä ja uusia, vähän resursseja vaativia tapoja on kuitenkin saatavilla, jos tieto saadaan liikkumaan syrjäisille alueille saakka.

Lannoitteiden määrää lisäämällä ei saada enää teollisuusmaissa merkittäviä lisätehoja, mutta monessa kehitysmaassa niiden käytöllä voidaan saada lisähyötyä, kuten esimerkiksi Malawissa on nähty. Ongelmana tosin ovat typpipohjaiset lannoitteet, jotka kiihdyttävät ilmastonmuutosta ja se, että lannoitteiden hinnat ovat nousseet huippukorkealle.

Varoittava esimerkki lannoitteiden käytöstä löytyy Kiinasta, jossa sadot ovat pysyneet suurinpiirtein samalla tasolla jo vuodesta 1990 lähtien, mutta lannoitteiden määrää on samana aikana lisätty 40 prosentilla. Lopputulos näkyy levän täyttämissä joissa.

Suuri lisäpanostus voidaan saada kehittämällä sadonkorjuumenetelmiä, teitä ja varastointia niin, että vähemmän ruokaa päätyy rottien suihin tai pilaantuu matkalla kuluttajalle. On arvioitu, että Afrikassa jopa 30 prosenttia ruoasta menetetään ennen aikojaan.

Yksi hyvä keino on siirtyä käyttämään tuottavampia siemeniä. Afrikassa yleisesti viljellystä durrasta, joka on vehnän, kauran, maissin ja ohran ohella yksi maailman käytetyimmistä viljalajeista, on kehitetty puolikääpiölajike, joka antaa kolminkertaisen sadon vanhaan verrattuna. Myös kassavasta on luotu lajike, joka kestää sitä riivaavia viruksia.

Uusien lajikkeiden siementen pitäisi olla vapaasti saatavilla, tai ainakin niin huokeita, että viljelijät eivät jää velkavankeuteen monikansalliselle yritykselle.

Ruokaturvaa lisää etenkin se, että myös pienviljelyyn osoitetaan tukea. Tärkeää on päästä käyttämään laadukkaita lajikkeita, kehittää sadonkorjuu ja jakeluketju toimimaan ilman suuria hävikkejä sekä saada säädyllinen hinta tuotteista. Näiden rinnalla viljelijöille on pystyttävä tarjoamaan ajoittaista ruoka-apua, terveys- ja sanitaatiopalveluita sekä koulutusta.

Kaiken kaikkiaan ydin tuntuisi olevan siinä, että nimenomaan valtiot kasvattaisivat tutkimuspanostaan ja sitä kautta saataisiin yhä uusia menetelmiä maanviljelyn kehittämiseen.

Yksi, kaksi vai kolme Intiaa?

Ruoantuotantoa rasittaa seuraavien vuosikymmenien aikana myös joukko muita vitsauksia. Ilmastonmuutoksen myötä tulevat ylimääräiset sateet ja kuivuudet vaikeuttavat sadonkorjuuta. Useita maita uhkaa vesipula, koska ne käyttävät liikaa pohjavettä. Kiihtyvä kaupungistuminen vie väestöä kauemmaksi maaseudulta ja omavaraisuudesta.

Suuri vaikutus tulee olemaan etenkin öljyn hinnalla. Vähitellen loppuvan mustan kullan nouseva hinta vaikuttaa koko ruoantuotannon ketjuun: lannoitteista ja traktoreiden polttoaineista aina markkinamatkaan saakka.

Vaikka väestönkasvu hidastuu ja lopulta pysähtyy vielä tämän vuosisadan aikana, vuonna 2050 maailmassa on nykyisten seitsemän miljardin ihmisten sijaan yhdeksän miljardia. Tämä tarkoittaa kahta uutta Intiaa.

Aliravittuja on entuudestaan yhden Intian verran. Jos ruoantuotannossa jatketaan business-as-usual-linjalla, meillä saattaa olla vuonna 2050 käsissämme ainakin kahden Intian verran nälkäisiä. Suuria muutoksia on siis tapahduttava.