Mosambikin kauppaministeri Armando Inroga avasi Norfundin uuden toimiston Maputoon Norjan kehitysministeri Heikki Holmåsin kanssa vuonna 2012.
Mosambikin kauppaministeri Armando Inroga avaamassa Norfundin uutta toimistoa Maputoon kehitysministeri Heikki Holmåsin kanssa vuonna 2012.
Kuva: Utenriksdepartementet UD

Pohjoismaisten "finnfundien" kehitysapu: Verojen välttelyä, kauneussalonkeja ja fossiilisia polttoaineita

Kehitysrahoituslaitokset ovat kasvavia toimijoita kehitysyhteistyössä. Niiden rooli yksityisen sektorin tukijana aiheuttaa välillä skandaaleja ja jännitettä siitä, kenen etuja rahoituksella ajetaan.
Esa Salminen
29.3.2017

Valtion kehitysrahoitusyhtiö Finnfund ja kansalaisjärjestö Finnwatch ovat käyneet sanasotaa sen jälkeen, kun Finnwatch julkaisi maaliskuussa raportin, jonka mukaan Finnfund on harrastanut aggressiivista verosuunnittelua kehitysyhteistyövaroilla. Finnfundin mielestä raportissa on virheitä, Finnwatchin mukaan ei ole.

Kiista on osa laajempaa pohjoismaista trendiä, sillä rahoitusyhtiöiden rooli on kasvanut kehitysyhteistyössä viime vuosina voimakkaasti. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa Islantia lukuun ottamatta ne ovat saaneet merkittäviä lisärahoituksia, vaikka kehitysyhteistyötä muuten onkin leikattu.

Kehitysrahoitusyhtiöiden tehtävänä on edistää yritystoimintaa ja sijoituksia sellaisilla alueilla ja aloilla, joihin muuten ei yksityistä rahaa valuisi. Ne ottavat riskejä, joita muut eivät ota. Niiden tulisi tähdätä ensi sijassa kehitysmaiden kestävään kehitykseen.

Kasvava julkinen rahoitus tuo yhtiöille myös suuremman huomion median ja kansalaisjärjestöjen silmissä. Loppuvuodesta pohjoismaiset kansalaisjärjestöt esimerkiksi julkaisivat raportin, jonka mukaan kehitysrahoitusyhtiöiden säännökset toiminnasta veroparatiiseista ovat liian löyhät, eivätkä yhtiöt tanskalaista IFUa lukuun ottamatta käytä työssään YK:n ihmisoikeusperiaatteita.

Yksittäisiä skandaaleja ja noloja paljastuksia on myös putkahdellut.

Kinkkinen veronmaksu

Helmikuussa tanskalainen Danwatch kirjoitti, että suuret tanskalaisyritykset ovat isosti mukana investointibuumissa Keniaan. Kehitysrahoitusyhtiö IFU on tukenut hankkeita noin 46 miljoonalla eurolla ja on mukana suurimmassa osassa tanskalaisinvestointeja.

Niin sen kuuluukin tehdä. Mutta Danwatchin mukaan ongelma on, että sijoitukset kulkevat pääsääntöisesti veroparatiisina tunnetun Mauritiuksen kautta, ja Kenia menettää valtavat määrät verotuloja.

Norjalainen Norfund puolestaan ei ole jäänyt kiinni veronkierrosta – viime aikoina. Vuonna 2007 ilmeni, että se oli järjestänyt liiketoimintansa suurelta osin veroparatiisien kautta: kehitysapurahat kulkivat Bahamalle, Brittiläisille neitsytsaarille, Caymansaarille, Mauritiukselle ja Panamaan. Vuonna 2009 veroparatiisien käyttö kiellettiin Norfundilta. Kielto kumottiin vuonna 2014.

Kauneussalonkeja, fossiilisia polttoaineita

Viime vuonna Suomessa kirjoitettiin, että Finnfund oli sijoittanut Afrikassa muun muassa luksushotelleihin ja Dr. Oetker -pakastepizzoihin kehityksen nimissä.

Ruotsalaislehti Svenska Dagbladet paljasti helmikuussa, että Swedfund puolestaan oli sijoittanut vuonna 2005 nelisen miljoonaa eroa Mint II -rahastoon, jonka tehtävä oli ostaa pieniä kauneussalonkeja sekä finanssialan ja logistiikka-alan yrityksiä Venäjällä. Mint II pitää kotipaikkaansa Mansaarella, tunnetussa veroparatiisissa.

Eettisiä kysymyksiä Ruotsissa ovat herättäneet myös Swedfundin sijoitukset sierraleonelaiseen etanolitehtaaseen, joka oli aiheuttanut veden ja ruoan puutetta, Radisson Blu -hotelliin Addis Abebassa ja Hennes & Mauritzin vaatetehtaaseen niin ikään Etiopiassa. Svenska Dagbladet pohti, tarvitseeko H&M-ketjua pyörittävä Ruotsin varakkain suku varmasti maan kehitysapua.

Norjassa isoin skandaali on liittynyt siihen, että Norfund on sijoittanut rahoja fossiilisiin polttoaineisiin, etenkin maakaasuun. Vuonna 2014 se laittoi melkein puolet sijoituksistaan ostaakseen 30 prosentin osuuden Globeleq Africa -sähköyhtiöstä. 80 prosenttia tämän energiantuotannosta tulee fossiilisista lähteistä.

Sittemmin Norjan parlamentti on kieltänyt Norfundilta fossiilisiin polttoaineisiin sijoittamisen.

Yritystukia, vientiluottoja vai apua?

Moni kehitysrahoituslaitoksiin liittyvä skandaali vaikuttaa kytkeytyvän kysymykseen siitä, kenen etuja laitokset ajavat. Niiden julkilausuttu tarkoitus on tukea kehitystä, mutta silti ne tukevat yrityksiä, joiden tarkoitus luonnollisesti on tehdä voittoa.

Rahoituslaitokset tyypillisesti sanovat, että myös luksushotellit, pizzat, maakaasu ja kauneussalongit luovat työpaikkoja, eli tukevat kehitystä. Niin toisaalta Suomessa sanottiin Talvivaarastakin.

Laitoksilla on omat sääntönsä siitä, ketä tuetaan. Finnfund esimerkiksi ei saa sijoittaa suomalaisyrityksiin (mutta tätä periaatetta on mahdollista kiertää perustamalla yhtiö vaikka Mauritiukselle), kun taas tanskalaisen IFUn tulee ainakin jollain tavalla palvella tanskalaisten etua.

Tällä hetkellä teollisuusmaiden yhteistyöjärjestössä OECD:ssa on jumissa kiista siitä, miten yksityissektori on mukana kehitysavussa.

Ongelma kulminoituu siihen, miten kehitysrahoituslaitosten työ voi vääristää kilpailua ja kansainvälistä kauppaa. Kiistan toinen osapuoli ovat puhtaasti viennin edistämiseen pyrkivät vientiluottoyhtiöt, joiden mielestä kehitysrahoituslaitokset tunkevat silloin tällöin niiden tontille. Sen ei pitäisi olla mahdollista, jos rahoituslaitokset oikeasti toimisivat vain siellä, missä kukaan muu ei halua toimia.

Esimerkistä Radisson-hotellien lisäksi käy vaikkapa kenialainen Turkanajärven tuulivoimalahanke. Sitä ovat tukeneet Development Today -lehden mukaan niin Finnfund, Norfund, IFU kuin hollantilainen kehitysrahasto FMO, mutta myös tanskalainen vientiluottoyhtiö EKF.

Development Todayn haastattelemat lähteet vientiluottoyhtiöistä sanovat, että jollei asiaa seurata ja raportoida hyvin tarkasti, teollisuusmaille voi syntyä houkutus antaa piilotettua tukea yrityksilleen kehitysrahoitusyhtiöiden kautta. Silloin kehitysrahoitus olisi käytännössä vientiluottoa.

Eräs nimettömänä pysyttelevä haastateltava huomautti, että juuri tällaisesta toiminnasta länsimailla on tapana syyttää Kiinaa. Lopputulos saattaisi johtaa kilpajuoksuun, jossa kehitysyhteistyörahaa käytetään yhä luovemmin yritystukiin.