Valtaosa perussuomalaisista kansanedustajista sijoittuu Helsingin Sanomien vaalikoneanalyysissä vasemmisto-oikeisto-akselilla vasemmalle ja arvokonservatiivi-arvoliberaali-akselilla konservatiivien puolelle.
Kuva:
HS.fi
Uutistausta

Perussuomalaisten globaalipolitiikka läpivalaistuna

Soinilaisten näkemys maapallon taloudesta ja politiikasta on vasemmistolainen muttei liberaali.
Jukka Aronen
21.4.2011

Kukapa olisi viime syksynä uskonut, että Suomen eduskuntavaaleissa suurin voitto menee vasemmistolaiselle globalisaatiokriittiselle liikkeelle?

Helsingin Sanomien eilen 20. huhtikuuta julkistama vaalikoneanalyysi osoittaa, että perussuomalaiset ovat perinteisellä vasemmisto-oikeisto-akselilla selkeästi vasemmalla.

Perussuomalaisten vaaliohjelma on myös täynnä globalisaatiokriittisiä huomioita, mutta mikä mahtaa olla kokonaiskuva Timo Soinin johtaman puolueen kriittisestä globaalipolitiikasta?

Perussuomalaisten globaalipolitiikkaa voi lähteä avaamaan vaikkapa vertaamalla sitä yhdysvaltalaisen taloustieteilijän Dani Rodrikin ajatuksiin. Rodrik on myös suhtautunut suurella varauksella jatkuvasti etenevään maailmantalouden yhtenäistämiseen. Häntä lainataan tiuhasti vaihtoehtoisesta globalisaatiosta puhuvien aktiivien piirissä.

Perussuomalaiset ja globalisaatio

Mutta ensin pitää tiivistää perussuomalaisten globaalipolitiikka muutamalla lauseella.

Vaaliohjelman ulkopoliittinen pääviesti on, että perussuomalaiset ajavat Suomesta nykyistä vahvempaa kansallisvaltiota. Maamme aseman heikkenemisestä se syyttää nykyistä poliittista eliittiä, joka on "talouskasvun lisäämisen varjolla kaventanut kansanvaltaisia päätöksentekorakenteita, mikä on ollut omiaan lisäämään poliittista vastuuttomuutta".

Globaaliin demokratiaan perussuomalaiset suhtautuvat kielteisesti, koska eivät olisi valmiita antamaan lisää liikkumatilaa Euroopan unionin kaltaisille valtarakennelmille kansallisvaltioiden kustannuksella.

Nykyisin harjoitettavaa vapaakauppaa perussuomalaiset pitävät kuitenkin positiivisena asiana, koska ovat valmiita tarjoamaan Euroopan unionille roolin talous- ja vapaakauppa-alueena sekä rauhan mahdollistajana.

Kehitysyhteistyötä maksamme perussuomalaisten mukaan liikaa tilanteessa, jossa kotimaan talous on merkittävästi heikentynyt (vaikka ilman nostotavoitteita kehitysapu on periaatteessa sidottu bruttokansantuloon eli taloudelliseen kehitykseen).

Kehitysmaiden köyhyydestä todetaan kuitenkin kriittisesti, että siirtomaavalloilla on osuutensa epätasa-arvoisen yhteiskuntapolitiikan periytymisessä köyhissä maissa ja että tätä valtarakennetta pitävät nykyään yllä ylikansalliset pääomapiirit ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF.

Maahanmuuttopolitiikassa perussuomalaiset painottavat toimintaa, jolla on neutraalit tai myönteiset vaikutukset suomalaiselle yhteiskunnalle. Ohjelman mukaan sellaiset maahanmuuttajat ovat tervetulleita, jotka sopeutuvat ja pystyvät elättämään itse itsensä.

Perussuomalaiset eivät kuitenkaan katso hyvällä kehitystä, jossa painotetaan kansalaisten liikkuvuutta yli maiden rajojen siten, että heitä pakotetaan vaeltamaan alueelta toiselle elantonsa perässä — ilmiö tuhoaa luontoa ja kulttuurista pääomaa.

Miten nämä perussuomalaisten näkemykset vertautuvat vasemmistolaisen globalisaatiokriittisen liikkeen ikonin Dani Rodrikin mielipiteisiin?

Kansallisvaltio takaisin arvoonsa

On hyvä lähteä liikkeelle perussuomalaisten ydinviestistä eli tarpeesta vahvistaa kansallisvaltioiden itsemäärämisoikeutta.

Rodrik esittää vastikään ilmestyneessä kirjassaan “The Globalization Paradox”, että kansallisvaltioiden sisään on rakentunut teknokraattinen eliitti, joka on vieraantunut tavallisesta kansasta.

Kuplassa elävää eliittiä tarvitaan siksi, että elämme niin sanotun hyperglobalisaation aikaa, jolloin globaalin talouden normit tunkeutuvat yhä syvemmälle kansallisvaltioiden sisälle. Hyperglobalisaatiosta hyötyminen edellyttää yhä pidemmälle menevää teknistä asiantuntemusta ja liittoutumista muiden maiden eliittien kanssa.

Rodrik lyö pöytään kolme vaihtoehtoista tulevaisuutta. Joko luovumme demokratiasta, kansallisvaltioista tai hyperglobalisaatiosta. Kaksi näistä kolmesta voimme pitää, mutta yhden on annettava mennä. Kaikkien kolmen samanaikainen rinnakkaiselo on mahdottomuus.

Demokratiasta luopuminen tarkoittaisi hyperglobalisaation keskellä eläviä kansallisvaltioita, jotka ovat sidottuja "kultaiseen pakkopaitaan". Ne noudattavat ennen kaikkea politiikkaa, joka tuo niille markkinoiden luottamuksen. Demokratiavajeessa olevat hallitukset pelaavat pienillä budjeteilla, verottavat vähän ja keskittyvät kaiken kaikkiaan olennaiseen eli houkuttelemaan yrityksiä ja pääomaa maahan.

Maailma ilman kansallisvaltioita toteutuisi vain globaalin demokratian kautta. Tässä skenaariossa globaaleilla instituutioilla olisi valta ja voima säädellä maapallon taloutta ja politiikkaa. Poliittinen valta sinänsä ei katoaisi minnekään, vaan se sijoittuisi uudelleen globaalille tasolle.

Hyperglobalisaation kahlitseminen tarkoittaisi puolestaan perinteisten kansallisvaltioiden maailmaa, jossa kansallinen demokratia olisi ylikansallisen talouden vaatimuksia tärkeämpi tekijä.

Rodrikin mukaan elämme jo vahvasti demokratiasta luopumisen kautta. Valtioiden pitää tehdä poliittisia myönnytyksiä vapaan kaupan viimeistenkin esteiden raivaamiseksi. Osa niistä tunkeutuu syvälle perinteisen itsemäärämisoikeuden alueelle.

Samaa viestivät myös perussuomalaiset: olemme jo pudottaneet demokratian kelkasta, kun valtaa on siirretty ylikansalliselle Euroopan unionille ja siihen sitoutuneille teknokraattipoliitikoille, jotka ovat eristäytyneet muusta kansasta ja puhuvat kieltä, jota kukaan ei ymmärrä.

Perussuomalaisten näyttäisivätkin tukevan Rodrikin kolmatta mallia eli hyperglobalisaation rajoittamista. Heidän mukaansa poliittinen eliitti on kaventanut kansanvaltaista päätöksentekoa ja keskittänyt valtaa byrokratialle kuten EU:lle. Siksi itsenäisten kansallisvaltioiden perinteinen maailma on herätettävä jälleen henkiin.

Myös Rodrikin lääke hyperglobalisaatiotautiin liittyy kansallisvaltioiden vahvistamiseen, mutta hän puhuu myös globaalin talouden "liikennesääntöjen" luomisesta.

Globaali demokratia on utopiaa

Rodrikin kakkosvaihtoehto, globaali demokratia, kuulostaa ensi alkuun loogiselta päätepisteeltä, jota kohti kansallisvaltioiden maailma on menossa. Ongelmat ovat nykyisin poikkikansallisia, joten niitä on myös ratkottava globaalilla tasolla luomalla uudenlaisia instituutioita.

Monet YK-järjestelmään toivonsa pistäneet ja siihen pettyneet uskoivat, että tällaisen uuden maailman ensimmäinen siemen luotiin, kun finanssikriisin puhkeamisen jälkeen vuonna 2008 G20-ryhmä korvasi G7:n. G20:een kuuluu EU:n, Yhdysvaltojen ja Japanin lisäksi tukku keskeisiä kehittyviä talouksia, muttei pieniä tai köyhiä kehitysmaita.

G20 on kuitenkin ajautunut riitoihin, eikä ole kyennyt löytämään ratkaisuja aikamme suuriin ongelmiin, kuten ilmastonmuutokseen, kansainvälisen makrotalouden koordinointiin, finanssiarkkitehtuurin säätelyyn tai kauppapolitiikkaan.

Esimerkiksi tulevaisuuden finanssikriisien estäminen edellyttäisi huomattavasti nykyistä tehokkaampaa kansainvälistä koordinaatiota ja ajan myötä globaalia elintä, koska pääomat liikkuvat globaalisti, mutta nykyiset säätelypolitiikat ovat kansallisia. Kehitysmaat eivät kuitenkaan halua antaa valvontaa kriisialttiin teollisuusmaiden talousjärjestelmän käsiin, ja toisaalta teollisuusmaatkin kinastelevat sääntelyn ja valvonnan toteuttamistavoista.

Yhdelläkään G20:n piirissä olevalla kansallisvaltiolla ei näyttäisi olevan vääntövoimaa tai tahtoa ajaa globaalia hallintaa edistäviä asioita eteenpäin kansainvälisellä agendalla. Oman maan intressit ajavat yhteisen edun edelle.

G20:n umpikuja on tällä hetkellä niin synkkä, että yhdysvaltalainen ekonomisti Nouriel Roubini, joka sai mainetta finanssikriisin ennustajana, kirjoitti maalis-huhtikuun Foreign Affairs -lehteen, että maailmaa hallitsee tällä hetkellä G0 ("gee-nolla").

Myös hyperglobalisaation eteneminen on käytännössä pysähtynyt, kun muun muassa WTO:n Dohan-kierroksen maatalousneuvottelut ovat jäissä, Yhdysvallat ja EU kiistelevät maatalouden tukiaisista, immateriaalioikeuksista ei päästä sopuun, eikä myöskään dumppauksen estämisestä ja vastatulleista.

Dani Rodrikin näkemys on, että globaali demokratia on hieno ajatus, mutta käytännössä mahdoton toteuttaa. Poliittiset identiteetit ja sitoumukset pyörivät yhä kansallisvaltioiden ympärillä, poliittiset yhteisöt järjestäytyvät enimmäkseen maiden sisällä, aidosti globaalit normit on saatu synnytettyä vain hyvin rajattujen aiheiden osalta ja maat ovat hyvin erimielisiä siitä, miten globaalit instituutiot tulisi rakentaa.

Samoilla linjoilla ovat perussuomalaiset, joiden mielestä globaalin demokratian esiasteesta Euroopan unionista voi kehittyä kansanvaltainen järjestelmä vain ja ainoastaan niin, että Eurooppaan kehittyisi pitkällä aikavälillä yksi kansa - mikä on "sulaa hulluutta".

Vapaakauppa on nyt hyvällä tasolla

Dani Rodrik tunnetaan ennen kaikkea siitä, että hän pitää nykyistä vapaakaupan tasoa hyvänä, eikä katso, että hyperglobalisaatiosta ja sen ohella toteutettavasta kaupan lisävapauttamisesta olisi suurtakaan hyötyä.

Hänen laskelmiensa mukaan maailmankaupan esteiden raivaamisesta on saatavissa enää hyöty, jonka arvo on noin prosentin kolmasosa maailman bruttokansantulosta. Kaupan lisävapauttaminen toisi siis vain pientä iloa verrattuna siihen käytettyyn aikaan ja kansallisvaltioiden kyykyttämiseen.

Samoilla linjoilla ollaan Soinin puolueessa. Ulkopoliittisen vaalikoneen vastauksissa tuoreista perussuomalaisista kansanedustajista vain noin neljännes kannatti edes jossain määrin Suomen pyrkimyksiä jatkaa tullien, tuotantomääriin vaikuttavien tukiaisten ja muiden kaupan esteiden poistamista.

Köyhien maiden kehitykseen liikkumavaraa

Rodrik kannattaa kehitysyhteistyötä, mutta kaipaa sen rinnalle reilumpia maailmantalouden sääntöjä, jotka antaisivat nykyistä enemmän liikkumatilaa kansallisvaltioille, jotta ne voivat rakentaa omanlaistansa talouspolitiikkaa. Etenkin köyhimmille maille on annettava mahdollisuus tukea omia horjuvia yrityksiään niiden ottaessa ensi askeliaan, samaan tapaan kuin nykyiset teollisuusmaatkin ovat tehneet — Suomi mukaanluettuna.

Itse asiassa myös Nouriel Roubinin analyysi G20:n alamäestä päättyy samaan toteamukseen. Protektionismi nostaa päätään ja maailman finanssiarkkitehtuurin remontointi epäonnistuu juuri siksi, että maailman maat haluavat rakentaa valtiovetoista kapitalismiaan, kansallista turvallisuuttaan ja hyvinvointiaan tavalla, joka sopii niiden omaan poliittiseen, taloudelliseen, maantieteelliseen, kulttuuriseen ja historialliseen taustaan.

Perussuomalaiset — kehitysyhteistyökritiikistään huolimatta — ymmärtävät kansallisen poliittisen liikkumatilan merkityksen, vaikka eivät puhukaan halaistua sanaa kehitysmaiden edusta vaan suomalaisten intresseistä.

He eivät liiemmin selitä, miksi ovat sitä mieltä, että ylikansalliset pääomapiirit ja IMF ylläpitävät siirtomaavallan avulla luotua epätasa-arvoa kehitysmaissa, vaikka ovatkin asiassa täysin samoilla linjoilla muun globalisaatiokriittisen liikkeen kanssa.

Maahanmuutto hyödyttämään kaikkia?

Dani Rodrikin lempiajatus on, että maailman työvoiman parempi liikkuvuus toisi huomattavasti kaupan lisävapauttamista suuremmat hyödyt.

Rodrikin visiossa teollisuusmaat myöntäisivät aina viideksi vuodeksi kerrallaan määräaikaisia työviisumeita köyhien maiden kansalaisille enintään niin, että vastaanottavien maiden kokonaistyövoima kasvaisi kolmella prosentilla.

Siirtotyöläiset voisivat lähettää kotimaihinsa merkittäviä summia rahaa, ja rikkaat maat voisivat teettää sellaiset työnsä ulkomaalaisilla, joihin omaa työvoimaa ei saada riittävästi. Osa ansaituista varoista annettaisiin työntekijöille vasta kun he ovat palanneet takaisin kotimaihinsa.

Rodrikin laskelmien mukaan järjestelmä tuottaisi koko maailmantaloudelle 360 miljardin dollarin ruiskeen joka vuosi — paljon enemmän kuin se hyöty, joka saataisiin kaikkien jäljelläolevien tukiaisten ja tullien poistamisella maailmankaupan kaikilta tuotteilta.

Vaikka perussuomalaisten lähtöasetelma on, että maahanmuutolla pitää olla neutraalit tai myönteiset vaikutukset meille, suhtautuminen työvoiman suurimuotoiseen liikkuvuuteen on huomattavasti negatiivisempi kuin Rodrikilla. Perussuomalaisten mukaan massiiviset muuttoliikkeet tuhoavat luontoa ja paikallista kulttuurista pääomaa.

Tässä kohtaa on syytä kurkistaa uudemman kerran Helsingin Sanomien vaalikoneanalyysiä. Se kertoo myös, että perussuomalaiset ovat hyvin arvokonservatiivinen puolue. Jos Dani Rodrik olisi täyttänyt vaalikoneen, hän todennäköisesti olisi sijoittunut perusarvojensa osalta liberaaliin päähän.

Liberaaliin maailmankatsomukseen kuuluu avoimuus muita kulttuureja kohtaan. Muukalaisia kohdellaan liberaalin globalisaatiokriittisen liikkeen piirissä usein samanvertaisina maailmankansalaisina, ei oman paikallisen kulttuurisen pääoman potentiaalisina tuhoajina.

Maahanmuuton lisäksi on helppo keksiä tukku muita liberaaleja ja konservatiiveja erottavia globaaleja aiheita, kuten esimerkiksi kasvihuonekaasujen rajoittaminen, maaseudun tukeminen ja uskonnonvapaus.

Perussuomalaiset allekirjoittavat kuitenkin monia globalisaatiokriittisen liikkeen esittämiä väitteitä, vaikka eivät varsinaisesti olekaan globaalin solidaarisuuden kannalla.