Nkanan avolouhos Kitwessä, Sambian kuparivyöhykkeellä, on yksi Afrikan suurimmista.
Kuva:
Per Arne Wilson
Wikimedia Commons
Uutistausta

Pääomapako kiusaa kaivosalaa

Chile sai kuparinkaivajat pelastettua maan alta ja käärii ison osan kuparikaupan voitoista omiin kirstuihinsa. Afrikan suurimmassa kuparimaassa Sambiassa on toisin.
Esa Salminen
23.11.2010

Kuparin hinta nousi vuosina 2001-2008 kuusinkertaiseksi, romahti jyrkästi vuonna 2008 ja on nyt taas noussut huippulukemiin. Kupariteollisuudella menee lujaa: uusia kaivoksia avataan, vanhoja porataan syvemmälle.

Maailman tietoisuuteen Chilen – maailman suurimman kuparintuottajan – kaivokset pääsivät äskettäin, kun 33 kaivosmiestä jäi jumiin 69 päiväksi kaivokseensa maanjäristyksen jäljiltä.

Chilen kupariteollisuus on elpynyt järistyksestä nopeasti: useimmat kaivokset pääsivät takaisin tuotantoon parissa päivässä. Se on Chilelle tärkeää, sillä maan talous nojaa suuresti kupariin. Chile on pelannut korttinsa hyvin: jopa 50 prosenttia kuparin maastaviennistä saaduista tuloista jää Chileen.

Afrikan suurin kuparintuottaja Sambia ei voi ylpeillä vastaavilla luvuilla: vain yhdestä kahteen prosenttiin vientituloista jää maahan, sekin usein työntekijöiden palkkaverotuksen kautta.

Regressiivinen verotus

Norjan Sambian-suurlähetystön ekonomistin Olav Lundstølin mukaan yksi ratkaisu Sambiankin pääomapakoon olisi se, että luonnonvaroja hyödyntäviä yrityksiä verotettaisiin huomattavasti tehokkaammin. Nyt veroja kerätään Sambiassakin köyhiltä veronmaksajilta paljon enemmän kuin ulkomaisilta kupariyrityksiltä.

Ulkopolitiikka-lehden haastatteleman Lundstølin mukaan taustalla on salamyhkäisyyttä ja veronkiertoa. Köyhien maiden tulisikin hänestä saada lisää tietoa monikansallisten yhtiöiden sisäisestä laskutuksesta, jolla verotaakkaa siirretään maasta toiseen. Avoimuutta kaivattaisiin siihenkin, millaisia tuloja köyhät valtiot saavat ulkomaisilta yrityksiltä – suuri osa Sambian ja kaivosyhtiöiden välisistä sopimuksista on salaisia.

Suomen Lusakan-suurlähetystön vuonna 2009 tekemästä raportista puolestaan selviää, etteivät kaivosyhtiöt maksa Sambialle edes sitä, mitä niiden pitäisi. Yksin elokuusta syyskuulle 2008 Sambialta jäi saamatta kaivosyhtiöiden verotuloja 300 miljoonaa dollaria.

Sambia saa lähetystön selvityksen mukaan noin 5,5 prosenttia bruttokansantulostaan palkkaverotuksesta ja 0,8 prosenttia kaivosteollisuudelta. Kun otetaan huomioon etuisuudet, pienet yritykset kantavat suurimman verotaakan, ja esimerkiksi kaivosyhtiöt maksavat käytännössä nollaveroa. Sambiassa vallitsee siis käytännössä regressiivinen verotus.

Windfall-unelma

Suomen Sambian-suurlähetystön yksityissektorin ja talouskasvun asiantuntijan Ville Luukkasen mukaan ainoa ase, jolla valuuttapaon perinnettä vastaan voitaisiin taistella, olisi tehokas windfall-verotus.

Yksinkertaisimmillaan windfall-verossa Sambiasta poistuvat kuparilastit punnittaisiin, ja lastista laitettaisiin maailmanmarkkinahinnan mukaan verotuslasku kaivosyhtiöön. Windfall-veroa kokeiltiin Sambiassa lyhyesti vuonna 2008, mutta talouskriisi ja kuparin hinnan romahdus saivat maan pian luopumaan siitä.

Suomen Lusakan-suurlähetystön raportin mukaan tämä ei ollut kovin rationaalista, sillä windfall-vero koski kaivostoimintaa vain hintabuumien aikaan. Windfall-veroja raivokkaasti vastustavat kaivosyhtiöiden lobbaajat todennäköisesti voittivat pelin kulisseissa.

Siinä kun Sambian johtajat taipuvat helposti kaivoslobbarien toiveisiin, on Chilessä toisin. Kaivosyhtiöiden verotusta aiotaan kasvattaa progressiivisesti 4-5 prosentin tasosta jopa neljääntoista prosenttiin, koska maanjäristyksen jälleenrakennus tarvitsee varoja. Vastapainoksi tarjotaan vakaita oloja ja pitkiä sopimuksia.

Suurten voittojen villi länsi

Maailman kaivosteollisuuden mittakaavassa Sambiassa toimivat kaivosyritykset ovat pieniä tai keskisuuria yrityksiä, joita Sambian elpyvä kaivosteollisuus houkuttelee suurilla riskeillä – ja suurilla tuotoilla.

"Uusien kaivajien lupaukset omille sijoittajilleen ovat massiivisia", sanoo Ville Luukkanen.

Rahan ei Sambiassa sanota tuottavan kymmentä tai kahtakymmentä prosenttia vuodessa. Se vähintään kaksinkertaistuu joka vuosi – jolloin on aika luonnollista, ettei siitä paljon jää kaivosseuduille, vaikka kaivannaissektori onkin elpynyt ja työpaikkoja on taas tarjolla.

Valtion rooli

Chileä ja Sambiaa erottaa myös valtion rooli kuparitaloudessa. Edes oikeistodiktaattori Augusto Pinochet ei yksityistänyt suurta osaa edeltäjänsä Salvador Allenden kansallistamista kaivoksista, vaikka melkein kaikki muu menikin Pinochetin kaudella yksityisiin käsiin.

Sambia seurasi maailman yksityistämisbuumia vuoden 1991 jälkeen, kun valtaan nousi Fredrick Chiluba, joka hylkäsi edeltäjänsä Kenneth Kaundan sosialistiset opit. Kuparikaivokset yksityistettiin nopealla tahdilla, mikä oli kansainvälisten rahoituslaitosten avun ehto. Voittajien joukossa kaivosyhtiöiden lisäksi oli sambialainen poliittinen eliitti.

Laiminlyödyt kaivokset tuottivat huonosti, ja suuri osa suljettiin pian, mikä ajoi Sambian niin sanotun kuparivyöhykkeen ahdinkoon, josta se on alkanut hiljalleen toipua vasta nyt, kun etupäässä kiinalaiset kaivosyhtiöt ovat alkaneet ostaa ja avata kaivoksia uudelleen.

Nykyään kolmen suurimman Sambiassa toimivan kaivosyrityksen päämajat ovat veroparatiiseissa.

Globaalia bisnestä

Vaikka kupari on Sambialle elintärkeä, on Sambia maailman kuparimittakaavassa pieni tekijä. Sambian kuparireservit ovat alle neljä prosenttia maailman reserveistä, ja jo nyt kaivamista suurempi osa maailman kuparista saadaan kierrättämällä. Chile, Yhdysvallat ja Kiina kehittelevät uusia kaivoksia, ja Ville Luukkanen uumoilee, että heti kun Afganistanin tilanne rauhoittuu, kiinalaiset avaavat siellä maailman seuraavaksi suurimmat kuparikaivokset.

Niinpä Sambia on ahtaalla päätöksenteossaan: maailman tehtaat eivät jää juuri kaipaamaan Sambian kuparia, jos sen tulo ehtyisi. Paradoksaalisesti tähän vaikuttaa myös keinotekoisen korkea maailmanmarkkinahinta, joka ei enää todennäköisesti nousisi vaikka Sambian kupari katoaisi markkinoilta.

"Eli jos windfall-vero räpsähtäisi päälle, siitä jäisi parille kaivosyhtiölle ikävä maku suuhun, mutta se ei estäisi rankkojakaan päätöksiä tuotannon lopettamisesta", Luukkanen kuvaa.

Globaali kaivostalous on virtuaalisuudessaan niin monimutkaista, että itse kaivokset ovat vain pitkien ja toimitus- ja tuotantoketjujen etäispäätteitä. Kaivosteollisuuden globaalista luonteesta käy esimerkiksi Sambiassa toimiva keskisuuri kaivosyritys First Quantum. Se on listautunut pörsseihin Sydneyssä ja Torontossa, kaivaa malmeja Sambiassa ja Mauritaniassa, ja avaa piakkoin kupari-nikkeli-kaivoksen Kevitsaan, Suomen Lappiin.

Avoimuuden uudistukset

Pientä valoa tunnelin päässä toki näkyy. Avunantajilla on kauppaa tukevan avun hankkeita, vaikka liikehdintä Ville Luukkasen mukaan on vielä melko pientä.

Yksi kaivannaistoiminnan avoimuutta tuova kokeilu on Suomenkin tukema Eiti (Extractive Industries Transparency Initiative), joka on hallitusten, järjestöjen ja yritysten hyvän hallinnon ohjelma. Eiti tähtää läpinäkyvyyteen öljyn, maakaasun ja malmien käytössä. Sambia pyrkii Eitin jäseneksi, ja sillä on ensi vuoden toukokuuhun aikaa täyttää ohjelman avoimuuden ja hyvän hallinnon vaateet.

Ei yksin kupari

Chilen ja Sambian vertailu pelkän kuparin valossa on toki epäreilua. Chile on vauras ja vakaa valtio - ensimmäinen Etelä-Amerikan maa, joka on liittynyt OECD:hen. Se johtaa maanosansa inhimillisen kehityksen indeksiä ja korruptiotilastojen puhtoisuutta. Sambia on vielä kaukana tästä.

Sekin lienee yksi syy siihen, miksi suurin osa suomalaisista on kuullut Chilen kaivosmiehistä – ja juuri kukaan ei liene kuullut vaikkapa niistä yhdestätoista sambialaisesta, jotka ovat sairaalassa osoitettuaan mieltään työolojensa ja palkkojensa parantamiseksi Sinazongwen kaupungissa Etelä-Sambiassa. Choman käräjäoikeus käsittelee 2. joulukuuta syytteitä, joiden mukaan kiinalaiset tehtaanomistajat olisivat avanneet tulen mielenosoittajia vastaan.