Uutinen

OECD: Reilu toimintaympäristö kehitysapua tärkeämpi

Tulonsiirrot eivät ole ratkaisu kehitysmaiden ongelmiin, vaan tarvitaan kehitysnäkökulman huomioimista kaikilla politiikan aloilla, toteaa OECD:n Kehitysapukomitean puheenjohtaja.
Sanna Jäppinen
10.2.2004

"Kehitysyhteistyö on ennen muuta kehitysmaiden omien hallitusten vastuunottoa ja poliittisia linjanvetoja. Teollisuusmaiden tärkein tehtävä on luoda kehitysmyönteisiä toimintaympäristöjä - maataloudessa, kaupassa, velkakysymyksessä, siirtolaisuudessa, turvallisuudessa. Tämä on tärkeämpää kuin suoranainen rahallinen apu", totesi kehitysyhteistyön veteraani Richard Manning Wider-instituutin luennossaan 9. helmikuuta.

OECD:n Kehitysapukomitean (DAC) puheenjohtajana toimiva Manning välitti pitkälti samaa sanomaa kuin Suomen ulkoministeriön viime viikolla julkistama kehityspoliittinen ohjelma.

"Maailmalla tätä keskustelua kehitysyhteistyön painopisteistä on käyty jo useampi vuosi, mutta Suomessa se kirjoitettiin vasta nyt ensimmäisen kerran auki", toteaa Kepan kehityspoliittinen sihteeri Maria Suoheimo. "Kokonaisvaltaisen politiikan korostaminen perustuu realiteettien tajuun: maailmaa ei muuteta pelkillä tulonsiirroilla."

Vaikka Manningin puhe ja hiljattain julkaistu DAC:n vuosiraportti eivät Suoheimon mukaan suuria yllätyksiä tarjonneetkaan, oli hänestä huomattavaa Manningin entistä selvemmin esiin nostamat kipupisteet teollisuusmaiden kehitysmaita syrjivässä toiminnassa: esimerkkeinä EU:n sokeri- ja Yhdysvaltain puuvillapolitiikka.

Talous kohenee, katoaako köyhyys?



Manning peilasi kehitysyhteistyön nykytilaa erityisesti YK:n vuodelle 2015 asettamiin vuosituhattavoitteisiin. Puheessa oli viittauksia siitä, että tavoitteiden täyttymistä ei enää pidetä kovin realistisena.

Tavoite numero yksi, köyhyyden vähentäminen, ehkä saavutetaan lukuina, mutta sekin perustuu paljolti Aasian talouskasvuun - samaan aikaan Saharan eteläpuolinen Afrikka köyhtyy.

"Jos vuosituhattavoitteisiin ei päästä, ei voida automaattisesti ajatella, että on täysin epäonnistuttu. Pitää miettiä, missä tavoitteissa on onnistutta, missä päin maailmaa ja miksi? Sen perusteella toimintaa on sitten lähdettävä muuttamaan", Manning totesi.

Nykyisen politiikan toimimattomuudesta kertoo jo nyt ainakin se, että joissakin keskeisissä tavoitteissa, kuten lapsikuolleisuuden vähentämisessä ja peruskoulutuksen lisäämisessä, ei ole neljässä vuodessa edetty juuri mihinkään.

Suoheimo kiinnitti Manningin puheessa huomiota myös siihen, että eräs pitkäaikainen päämäärä - teollisuusmaiden BKT:sta 0,7 prosenttia pitäisi ohjata kehitysyhteistyöhön - on jäänyt taka-alalle.

"Vuosituhattavoitteetkin ovat perustuneet ainakin osin sellaiseen ajatteluun, että kehitykselle voidaan laittaa jonkinlainen hintalappu: kun käytetään tietty summa rahaa, voidaan saavuttaa tietyt asiat. Manning kuitenkin antoi ymmärtää, että tällaisella ajattelulla ei maaliin saakka päästä", Suoheimo tiivistää.

Mitä oikeastaan halutaan?



Lopuksi Manning kaipasi kehityspoliittiseen keskusteluun enemmän värejä nykyisen, usein mustavalkoisen ja yksioikoisen suhtautumisen sijaan.

"Rakentavaa dialogia kaivattaisiin erityisesti neljästä peruskysymyksestä. Tähdätäänkö taloudelliseen kasvuun vain köyhyyden vähentämiseen, mikä on julkisen ja yksityisen sektorin rooli, onko pääpaino sosiaalisten olojen vai infrastrukstuurin ja tuotannon kohentamisessa ja milloin apu ohjataan perille projektien, milloin laajempien ohjelmien kautta?", Manning tiivisti. Erilaisille toimintamuodoille on hänen mukaansa paikkansa, mutta olisi nykyistä tarkemmin mietittävä, milloin mikäkin on järkevintä.

Manning korosti jälleen kerran kehitysmaiden omaa vastuuta: niiden on päätettävä omat prioriteettinsa ja apua antavien maiden on puolestaan kunnioitettava ja tuettava näitä päätöksiä.