Uutinen

Miten kehitysjärjestöt valitsevat kohdemaansa?

Ovatko kansalaisjärjestöt uudisraivaajia, jotka suuntaavat hallituksia rohkeammin niihinkin kehitysmaihin, joissa hallinto ja olot ovat retuperällä?
Sanna Jäppinen
28.8.2007
Larissa Bruun0611lbruun_kepa_ja_garifuna.jpg

Nicaragua on yksi kehitysjärjestöjen lempilapsista. Kuvassa Kepan edustajat neuvottelevat nicaragualaisen AGANIC-järjestön kanssa.

Hollantilaistutkija Dirk-Jan Koch haastaa usein esitetyn näkemyksen siitä, että kehitysyhteistyötä tekevät kansalaisjärjestöt pystyvät hallituksia paremmin toimimaan maissa, joissa hallinto on huonolla tolalla - ja että järjestöt myös aktiivisesti valitsevat näitä "paariamaita" kohteikseen.

Koch kirjoittaa The Broker -verkkolehdessä, että käsitystä järjestöjen vahvuudesta kehnoissa oloissa toimimiseen viljelevät paitsi Maailmanpankin ja YK:n kaltaiset apuinstituutiot myös tutkijat ja poliitikot - sekä järjestöt itse.

Tähän asti ei ole pystytty todistamaan, vastaako todellisuus mielikuvia, mutta nyt pystytään: Koch on julkaissut tietokannan, josta käy ilmi, missä maissa 50 maailman suurinta kehitysalan kansalaisjärjestöä toteuttaa hankkeitaan.

Kochin mukaan järjestöjen ja virallisten tahojen kehitysavun suuntaamisessa ei loppujen lopuksi ole juurikaan eroja, vaan kaikki toimijat käyttävät suhteessa enemmän rahaa niihin kehitysmaihin, joissa hallinto on jo melko hyvällä mallilla, ja järjestöjen apuvaroista suuri osa keskittyy pienelle maajoukolle.

Esimerkiksi suomalaisjärjestöillekin tutut Nicaragua ja Sambia vastaanottivat järjestöiltä 20 kertaa enemmän apua kuin vaikkapa Keski-Afrikan tasavalta tai Guinea.

Kochin mielestä tästä voi vetää kaksi vaihtoehtoista johtopäätöstä. Ensinnä on tietysti olemassa mahdollisuus, että teoria siitä, että järjestöt toimivat virallisia tahoja paremmin hallinnoltaan kehnommissa valtioissa, on väärä. Koch tuntuu kuitenkin kunnon tutkijana kallistuvan sen kannalle, että teoria kyllä pätee mutta käytäntö mättää - vika on tavoissa, joilla järjestöt valitsevat kohdemaitaan.

Vakaus ja helppous painavat vaakakupissa

Kochin mukaan järjestöjen valitessa kohdemaitaan perusteluna ei aina suinkaan ole se, missä apua ehkä eniten kaivattaisiin, vaan missä voidaan helposti toimia. Sen sijaan, että aloitettaisiin jossain maassa aivan puhtaalta pöydältä, on houkuttelevampaa käynnistää hanke maassa, jossa paikalliset järjestöt ovat jo tottuneet toimimaan kansainvälisten järjestöjen kanssa ja väkeä on koulutettu järjestöjen teemoista.

Vakauden kaipuussaan järjestöt eivät Kochin mielestä poikkea esimerkiksi yrityksistä. Kun valittavana on vaikkapa maa, jossa pankkilaitos hädin tuskin toimii ja toinen, jossa varoja voidaan turvallisesti hallinnoida, ei ole vaikea arvata, kummalle puolelle vaaka kallistuu.

Toisaalta järjestöt myös pysyvät maissa, joihin ne ovat kerran ankkuroituneet - henkilökunta on usein monin tavoin sekaantunut paikallisiin kuvioihin ja rohkaisee helposti järjestöä jatkamaan toimintaa, vaikka alkuperäiset syyt olisivat aikaa sitten kaikonneet. Koch ottaa esimerkin kotimaastaan Hollannista: ne maat, jotka vastaanottivat 1980-luvun lopulla paljon kehitysapua kansalaisjärjestöiltä - kuten Peru, Filippiinit ja Etelä-Afrikka - ovat edelleen suurimpien kohdemaiden joukossa, vaikka maiden oloissa on tapahtunut huomattavaa kohenemista.

Lisäksi kansalaisjärjestöt seuraavat Kochin kartoituksen mukaan hyvin usein rahoittajansa osoittamaa suuntaa. Järjestöt ovat Kochin mielestä ensisijaisesti kiinnostuneita turvaaman oman olemassaolonsa, ja niinpä rahoittajan jalanjälkien seuraaminen on turvallista. Jälleen todistusaineistoa löytyy Hollannista: mitä enemmän kehitysmaa saa apua maan hallitukselta, sitä enemmän sitä tulee myös kansalaisjärjestöiltä.

Koch muistuttaa, että riippuvuus on kaksisuuntaista: jos valtiovalta yrittää vähentää apua maalle, jossa monet järjestöt toimivat, on järjestöväen suunnalta tiedossa intensiivistä lobbausta avun jatkamisen puolesta.

Virallisen avun työrukkasia?

Koch näyttää osuneen provokatiivisilla väitteillään aika lailla maaliin, sillä hän on saanut artikkeliinsa verkossa useita kommentteja isojen järjestöjen edustajilta. Pääviesti tutkijalle näyttää olevan, että kehitysavun tehokkuutta ei kannattaisi tarkastella puhtaasti teknokraattina, siis kylmästi maa- tai rahanjakoa tuijottaen, sillä tärkeintä ovat yhteiskunnalliset vaikutukset, joilla avulla on saatu aikaan.

Hollantilaisen Hivos-järjestön toiminnanjohtaja Manuela Monteiro kysyy aiheellisen kysymyksen: näkeekö Koch järjestöt vain jonkinlaisina aliurakoitsijoina, joiden tehtävä on tasoittaa tietä hallitusten viralliselle kehitysavulle, jonka avulla voidaan sitten saavuttaa tilastoissa mukavilta näyttäviä tuloksia?

Monteiro ihmettelee myös Kochin kritiikkiä sen suhteen, että järjestöt jatkavat toimintaansa niissäkin maissa, joissa hallinto on jo saatu paremmalle tolalle. Hän muistuttaa muiden kommentoijien tavoin siitä, että hyvä hallinto ei ole pysyvä olotila, vaan uudistusten ja sopimusten toteutumista on valvottava pitkään.

Usein avainasemassa vahtikoirina ovat kehitysmaiden kansalaisyhteiskunnat - jotka puolestaan saavat pääasiallisen tukensa ulkomaisilta kansalaisjärjestöiltä, Sylvia Borren Oxfam Novib -järjestöstä toteaa.

Cordaid-järjestön johtaja Lilianne Ploumen muistuttaa vielä, että monet periaatteessa hyvän hallinnon kriteerit täyttävistä maista eivät käytännössä kuitenkaan tarjoa samoja perusoikeuksia kaikille kansalaisilleen, ja siksi toimiminen näiden ryhmien parissa on perusteltua. Esimerkkinä hän mainitsee Intian kastittomat dalitit - ja naiset lähes kaikkialla.

Lisää tietoa aiheesta